Helena Immonen

Entä jos kirjoitan huonon kirjan?

Fri, 06 Feb 2026 05:11:03 GMT

Olen julkaissut jo sen verran monta kirjaa (16 tarkalleen), että tiedän jo aika hyvin, miten kirjoitusprosessi omalla kohdallani etenee. Ensin saan idean. Se voi olla kohtaus mistä kohtaa tarinaa tahansa, yksittäinen ajatus tai dialogi. Useimmiten aloitan siitä. En tiedä tarinasta välttämättä vielä muuta. Kirjoittamalla se kuitenkin aukenee, kirjain kirjaimelta, rivi riviltä, sivu sivulta. Tarina alkaa elää.

Tähän prosessiin kuuluu lähes aina se, että aluksi olen innoissani ideasta. Uskon siihen. Aloitan tarmokkaasti. Jossain kohtaa ensimmäistä versiota kirjoittaessa iskee kuitenkin epätoivo. Ei tästä tule mitään. Teksti on aivan surkeaa. Ei tällaista voi julkaista. En osaa mitään.

Tunnistan tämän tunteen onneksi nykyään helposti, enkä enää oikeastaan välitä siitä. Kun sisäinen ääni kuiskii, että teksti on huonoa, vastaan: ei se haittaa. Tämä on ensimmäinen versio. Se saakin olla surkea. Jos ääni yrittää vakuuttaa, etten osaa mitään, vastaan yhtä päättäväisesti: olen ennenkin osannut. Tiedot ja taidot eivät ole minnekään kadonneet.

Paras taktiikka taklata tämä epätoivon alho on hyväksyä epätäydellisyys ja keskeneräisyys. Nykyään se onnistuu minulta melko helposti. Hyökkään tekstin kimppuun kuin se olisi taikina: vaivaan vaikka tuntuisi liian vetelältä tai liian paksulta. Tekemällä se oikenee. Kirjoitan silloinkin, kun tuntuu tahmealta, koska olen oppinut, että tunteet voivat huijata meitä. Tunteet eivät välttämättä heijasta todellisuutta.

Pusken siis kaikkien näiden tunteiden läpi ja lopulta saan ensimmäisen version valmiiksi. Lähetän sen kustannustoimittajalle. Tiedän, että teksti on vielä raakile, eikä se vaivaa minua. On todellakin helpompi päästää irti, kun hyväksyy keskeneräisyyden.

Seuraavaksi jännitän kustannustoimittajan kommentteja. Minulla on ihania kustannustoimittajia (jokaisella kirjasarjalla omansa), joten tiedän, että kommentit ovat perusteltuja. Helpotun, kun palaute alkaa kannustuksella. Kustannustoimittaja on löytänyt käsikirjoituksesta paljon hyvää. Tarina on vetävä, juoni kulkee, kyllä tämä toimii. Sitten mennään vikoihin, mutta rakentavalla tavalla. Parannetaan tätä ja kehitetään tuota. Hiotaan reunoja ja terävöitetään fokusta. Hyvä tästä tulee.

Hyvä palautteenantokyky on todella arvokas taito, mutta yhtä lailla tärkeää on osata vastaanottaa palautetta. Kirjailijan ammatissa siihen marinoituu aika nopeasti. Herkkähipiäinen ei pitkälle pötki, sillä kukaan ei ole niin suuri nero, että kirjoittaa ensimmäisellä kerralla täysin valmiin kirjan – paitsi ehkä Mika Waltari, joka ilmeisesti kirjoitti Sinuhe Egyptiläisen alusta loppuun yhden kesän aikana eikä kirjaintakaan muutettu lopulliseen versioon. Mutta me tavalliset kuolevaiset joudumme editoimaan tekstejämme.

Takaisin kirjaprosessiin. Toista versiota työstäessäni olen yleensä taas intoa täynnä. Luotan kustannustoimittajan ammattitaitoon ja kommentteihin. Ja alan taas uskoa tarinaan. Toisesta versiota tulee jo paljon parempi. Vielä on kuitenkin töitä edessä. Tehdään kolmas versio. Ehkä neljäskin.

Tämä prosessi on toiminut oikein mainiosti 16 tai oikeastaan 18 kirjan kohdalla (17. lähti juuri painoon ja 18. taittoon). Kuudetta trilleriäni eli Pronssiyötä kirjoittaessa olen kuitenkin välillä vajonnut sellaisiin epäilyksiin, että entä jos prosessin lopputuloksena syntyykin huono kirja? Kai sekin on mahdollista, suorastaan todennäköistä. Ei kai kirjailijakaan voi joka kerta onnistua? Tietysti toivon ja uskon, että kustannustoimittajani, esilukijani tai tuottajani uskaltaisivat hyvissä ajoin sanoa, jos tarina ei toimi. Jos se siis olisi niin huono, ettei sitä saisi editoimallakaan toimivaksi. Mutta mitä sitten? Olisiko minulla pokkaa perua kirjan julkaisu? Lykätä sitä seuraavaan vuoteen ja kirjoittaa koko roska uusiksi? Toivon, että olisin niin rohkea. Sellainen päätös olisi taloudellisesti todella vaikea, sillä tuloistani suurin osa tulee aikuisten trillereistä. Ilman jokavuotista trillerituotantoa en voisi olla kokopäiväinen kirjailija.

Uskon, että pelkoja ja epävarmuuksia voi olla hyödyllistä käsitellä mielikuvaharjoittelun kautta. Niinpä aloin kuvitella, mitä se tarkoittaisi, jos tämä pelko toteutuisi. Kirja julkaistaan eikä siitä pidä oikein kukaan. Kriitikot haukkuvat, lukijat buuaavat eikä kirja myy hyvin. Mitä sitten? Ei maailma siihen kaadu. Varmasti minua ottaisi kunnolla pannuun. Olisin ehkä sietämätön läheisilleni pari päivää tai viikkoa. Avautuisin ystäville ja poistuisin hetkellisesti somesta. Tilanne olisi todella ärsyttävä ja turhauttava, mutta ei juuri sen suurempaa. Kukaan ei kuolisi eikä uranikaan siihen loppuisi. Jatkaisin kirjoittamista ja kustantajani varmasti julkaisisi kirjojani jatkossakin. Joutuisin ehkä tekemään jotain muitakin töitä siinä sivussa, jos tulot eivät huonon myynnin takia riittäisi elämiseen. Suurin osa kollegoistani tekee niin jo nyt.

Kun pääsin tämän mielikuvitusnäytelmäni loppuun, tajusin, että huonon kirjan pelko on isossa mittakaavassa aika turha pelko. Sitä paitsi huonous on todella subjektiivinen näkemys. Kuka muka käyttää sellaista valtaa, että voi julistaa kirjan yksiselitteisesti huonoksi ja saada kaikki muutkin uskomaan siihen?

Palaan siis yhä uudestaan siihen lähtökohtaan, että kirjaa ei voi kirjoittaa yleisö tai kriitikot mielessä vaan ainoastaan itselleen. Kirjasta on tehtävä sellainen, että on itse siihen tyytyväinen. Kun olen varma, etten muuttaisi kirjasta mitään, voin hyvillä mielin päästää sen käsistäni painokoneeseen. Tähän mennessä olen ollut jokaisen kirjan kohdalla tyytyväinen.

Pystyn kyllä elämään sen kanssa, jos joku ei tykkää kirjastani. Hankalampi on elää sen kanssa, jos itse en siitä tykkää.

Paras neuvo kirjoittamiseen on siis unohtaa kaikki kohina ympäriltäsi. Kirjoita vain itsellesi.

Tekoäly kirjailijan työssä

Mon, 15 Sep 2025 14:49:04 GMT

Kysymys tekoälyn käytöstä kirjailijan työssä on ajankohtainen ja samalla ainakin itselleni hyvin kinkkinen. Olen suhtautunut generatiivisen tekoälyn käyttöön erittäin kriittisesti, minkä vuoksi olen alkanut opiskella ChatGPT:n kaltaisten palveluiden käyttöä vasta viime aikoina. Koska tekoälyn käyttö tulee kuitenkin vain lisääntymään, haluan muodostaa siihen syvällisemmän näkemyksen.

Kirjailijapiireissä tekoälyyn on suhtauduttu enimmäkseen kriittisesti, mihin lienevät vaikuttaneet julkisuudessa esiin nousseet tapaukset, joissa tekoäly-yritykset ovat käyttäneet laittomasti hankittuja kirjoja (luonnollisesti myös ilman lupaa kirjailijoilta) tekoälymalliensa kouluttamiseen. Myös suomalaisten kirjailijoiden piratoituja kirjoja on käytetty (allekirjoittaneen kirjoja tietääkseni ei) tähän tarkoitukseen. Ensimmäinen oikeudenkäyntikin asiasta on jo käyty Yhdysvalloissa. Amerikkalainen Anthropic joutuu maksamaan laittomasti käyttämiensä kirjojen tekijöille korvauksia noin 1,5 miljardia dollaria. Toivottavasti jatkossa näemme lisää samankaltaisia lopputuloksia. On täysin pöyristyttävää, että miljardien arvoiset yritykset voivat toimia tuolla tavalla – siis varastaa taiteilijoilta kehittääkseen omaa tuotettaan ja liiketoimintaansa eli tehdäkseen rahaa.

Tämä ei kuitenkaan ole ainoa näkökulma, josta tekoälyä voidaan tarkastella. Tekoälyn käyttö työskentelyn tukena on vähintään yhtä oleellinen. Monet luovan alan ammattilaiset käyttävät luultavasti tekoälyä jo nyt varsin monipuolisesti (itse olen myöhäisherännäinen asian suhteen). Generatiivinen tekoäly osaa kirjoittaa, keksiä tarinoita, hakea ja tiivistää tietoa sekä sparrata juonikuvioita, joten ei ole epäilystäkään siitä, etteikö sitä voisi käyttää kirjailijan työn apuna. Kysymys on enemmän siitä, mihin vetää omat rajansa.

Testasin ChatGPT:n tarinankerrontakykyä ensimmäisen kerran viime keväänä. Tarina ei liittynyt mihinkään työstämääni kirjaan vaan oli täysin irrallinen. Yllätyin ja suorastaan järkytyin siitä, miten nopeasti ja sujuvasti tekoäly kirjoitti. Toki tarina ei ollut mitenkään erikoisen kekseliäs, mutta silti lopputuloksen taso oli minulle yllätys. Tuolloin päätin visusti, etten tule koskaan käyttämään tekoälyä tekstin tuottamiseen enkä juonenkäänteiden keksimiseen. Nämä ovat kirjailijan työn ydintä, ja minusta niiden täytyy syntyä kirjailijan oman luovan prosessin seurauksena.

Kaikki eivät ole kanssani samaa mieltä. Esimerkiksi omakustannekirjailijoille palveluita tarjoava BoD suorastaan suosittelee käyttämään generatiivista tekoälyä apuna ”luomaan uusia ideoita tarinan juonesta, hahmoista tai tapahtumista”. BoDin markkinointivastaava Susanna Heussner toteaa blogissaan , että ”tekoäly voi jopa kirjoittaa loput tekstistä tai auttaa kirjoittamaan kohtauksen, josta ei pääse eteenpäin”. Ymmärrän toki heidän motiivinsa – jos omakustannekirjailijat intoutuvat tekemään enemmän kirjoja tekoälyn avulla, BoD tienaa rahaa. Itselleni asia on kuitenkin hyvin selkeä: En tule käyttämään tekoälyä tällä tavalla ja pidän tätä kirjailijan työn kannalta jopa eettisesti arveluttavana.

Pitäisikö kirjailijoiden siis kokonaan hylätä generatiivinen tekoäly? Mielestäni ei suinkaan. Tekoälyä voi käyttää työkaluna muiden joukossa. Luova prosessi on aina prosessi, jossa on erilaisia vaiheita. Joskus sparrataan juonta ehkä jonkun kollegan tai kaverin kanssa, saadaan idea jostain uutisjutusta tai toisesta kirjasta (en tarkoita kopioimista, vaan sitä, että jokin toinen tarina voi inspiroida jotain uutta omassa), piirretään kaavioita ja niin edelleen. Generatiivinen tekoäly voi toimia yhtenä sparrikaverina muiden joukossa. Minulle tämä on uutta ja olenkin vasta harjoittelemassa sitä, miten sparraus toimii tai miten haluan ominaisuutta käyttää. Olen tarkka sen suhteen, etten koskaan pyydä tekoälyä keksimään juonikäänteitä. Kyse on enemmänkin yksityiskohtien hiomisesta sen jälkeen, kun juoni on jo päässäni muodostunut. Osittain tämä on päällekkäistä tiedonhankinnan kanssa.

Aihe on jokseenkin abstrakti, joten havainnollistan sparrausta muutamalla esimerkillä (huom. nämä eivät ole suoraan tulevista kirjoistani):

Esimerkki 1. Minun täytyy saada yksi kirjan hahmoista sairaalaan teho-osastolle tiettyjen hoitotoimenpiteiden piiriin. Kysyn tekoälyltä, mikä sairaus tai tapaturma voisi johtaa tällaiseen lopputulokseen. Pohdin tekoälyn antamia vastauksia ja teen niistä vielä tarkemman haun. Päätän, mikä sopii parhaiten tarinaan ja kirjoitan.

Esimerkki 2. Kirjan sivujuonteena on erikoinen ryöstö. Pyydän tekoälyä kertomaan samantyyppisistä, oikeasti tapahtuneista ryöstöistä. Selaan tuloksia ja pohdin, mitkä yksityiskohdat ovat hyödyllisiä. Kirjoitan oman versioni ryöstöstä.

Kirjoittamiseen kuuluu myös paljon puhdasta tiedonhankintaa (ja kuten totesin, sparraus ja tiedonhankinta voivat usein kulkea limittäin). Olen tänä syksynä käyttänyt ChatGPT:tä enemmän tiedonhankinnan tukena ja toistaiseksi olen ollut ihan tyytyväinen. Olen pyytänyt tekoälyä hakemaan tietoa esimerkiksi Lontoon eri asuinalueista ja rakennuksista (Havu 2:ssa ollaan osittain Lontoossa). Tämän jälkeen olen mennyt alkuperäislähteisiin tai etsinyt tarkemmalla googletuksella muita lähteitä, joiden avulla olen varmistanut sekä laajentanut tekoälyn kokoamaa sisältöä. Tieto on voinut liittyä esimerkiksi asuinalueen arkkitehtuuriin, historiaan tai siihen, millaista liiketoimintaa alueella on. Tekoälyn käyttäminen tällaiseen on säästänyt minulta aikaa, kun ei ole tarvinnut lähteä tekemään laajoja nettihakuja vaan olen päässyt suoraan niihin lähteisiin ja faktoihin, joista on minulle hyötyä. On kuitenkin muistettava, että tekoälyn tarjoamaan tietoon ei kannata luottaa sellaisenaan, sillä generatiiviset kielimallit tekevät virheitä. Tiedot on aina tarkistettava.

Tekoälystä voi siis oikeasti olla apua luovassa työssä tavalla, joka säilyttää kirjailijan työn ytimen kirjailijalla itsellään. Tämä onkin ainoa tapa, jolla itse suostun tekoälyä hyödyntämään. Olen ollut kokeiluihin toistaiseksi tyytyväinen. Tämä on kuitenkin oppimisprosessi minullekin.

Lopuksi haluan vielä kertoa, että olen mukana Tammi-kustantamon kolmivuotisessa selkokirjahankkeessa. Selkee-hankkeen tavoitteena on tuottaa selkokirjoja tekoälyä työkaluna hyödyntäen. Selkokirjojen tarve on selvästi kasvanut ja nykyään jopa 632 000–812 000 henkilöä Suomessa tarvitsee selkokirjallisuutta. Minusta kirjallisuuden on oltava saavutettavaa kaikille, ja siksi olen mielelläni mukana tässä hankkeessa Purppurausvan animaagit -sarjani kanssa. Tammen tavoitteena on lisäksi tehdä selkokirjoista kannattavaa liiketoimintaa, mikä onkin näin kirjailijan kannalta ehdottoman hyvä juttu. Kirjailijalle pitäisi kuulua asiallinen korvaus myös selkokirjoista (mikä ei tähän asti suinkaan ole ollut itsestäänselvää) ja se tässä hankkeessa toteutuu. Lisäksi tekoälyä käytetään projektissa mielestäni eettisellä ja kirjailijaa kunnioittavalla tavalla.

Tekoäly voi olla hyvä työn tuki, mutta sen käyttötapojen suhteen on syytä olla avoin. Jo nyt on nähtävissä, että jotkut lukijat epäilevät kirjoja lukiessaan, onko kirjailija käyttänyt tekoälyä kirjoittamiseen. Minusta tämä on vähän epäreilua kirjailijoita kohtaan, mutta toisaalta ymmärrän lukijoitakin. Tekoälyaika luo tietynlaisen epäilyksen varjon eri sisältöjen autenttisuuteen. Omalta osaltani pyrin hälventämään näitä epäilyksiä olemalla mahdollisimman rehellinen asian suhteen.

Miten kirjailija voi menestyä ulkomailla?

Thu, 29 May 2025 13:17:51 GMT

Pahoittelen valmiiksi sitä, että tästä kirjoituksesta tulee pitkä. En usko, että tätä aihetta edes voi käsitellä lyhyesti...

Klassisesti (tai ainakin omalla kohdallani) kirjailijan polku voi mennä seuraavalla tavalla:

Ensin on haave kirjailijuudesta. Sitten tulee idea kirjasta, ja sitä seuraa tietenkin raakaa työtä eli kirjoittamista. Kun käsikirjoitus alkaa olla jokseenkin kuosissa, lähestytään kustantajia. Edessä on mahdollisesti vuosien odotus ja kielteisten vastausten tulva. Kun kirjailija lopulta saa kustannussopimuksen, on riemu ylimmillään. Jännittäminen ei kuitenkaan lopu siihen, vaan sitten alkaa odotus kirjan vastaanotosta. Huomaako kukaan, että tällainen kirja on ilmestynyt? Tuleeko siitä kritiikkejä mediaan? Ostaako sitä kukaan?

Kun itse pääsin siihen pisteeseen, että voin elää kirjailijan työllä, kääntyi katse luontevasti kotimaan rajojen ulkopuolelle. Seuraava tavoite onkin ulkomaiden valloitus. Se ei tietenkään tapahdu yhtään sen helpommin kuin kotimaankaan valloitus. Miten suomalainen kirjailija sitten voi menestyä ulkomailla? Kysyin tätä asiaa kahdelta ulkomaan menestyksen saavuttaneelta kirjailijalta, Timo Parvelalta ja Satu Rämöltä .

Timo Parvela on yksi menestyneimpiä suomalaiskirjailijoita . Hänen teoksiaan on myyty maailmanlaajuisesti yli 40 miljoonaa kappaletta (aivan järisyttävä määrä btw!). Hänen esikoiskirjansa Poika ilmestyi 1989 ja kokopäiväiseksi kirjailijaksi Parvela heittäytyi vuonna 1996. Parvelan tuotantoon kuuluu yli 110 teosta eri tyylilajeista sekä useita teatteri- ja elokuvasovituksia. Suomessa, ja kenties maailmallakin, hänen tunnetuin kirjasarjansa lienee humoristisella otteella kouluarkea kuvaava Ella ja kaverit. Parvela löi kunnolla läpi 2010-luvulla ja hänen teoksiaan on tähän mennessä käännetty yli 40 eri kielelle.

Satu Rämö on Islannissa asuva suomalainen kirjailija ja yrittäjä. Hänen esikoisteoksensa Mondo Islanti ilmestyi vuonna 2008, ja ennen megamenestykseen ponnahtanutta Hildur-sarjaansa Rämö oli ehtinyt kirjoittaa 14 tietokirjaa. Vuonna 2021 ilmestynyt Hildur nosti Rämön suuren yleisön tietoisuuteen. Rämö on ollut kaksi vuotta peräkkäin Suomen myydyin kirjailija ja Hildur -sarja on myyty jo 23 maahan (lukema muuten kasvaa koko ajan). Laajan yleisön hurmannut islantilainen rikosetsivä Hildur nähdään ensi vuonna myös ruudulla (ja Ruudussa, lol), sillä kansainvälisen tv-sarjan kuvaukset päättyivät juuri Islannissa.

Kirjoittaessa ei voi ajatella menestystä

Molempien kirjailijoiden CV on huikaiseva, ja oli inspiroivaa saada kuulla heidän näkemyksiään ulkomaan menestyksestä. Vastauksissa oli paljon samaa, mikä ei liene yllätys. Kärkiasioiksi molemmat nostivat kaksi asiaa:

1. Tuotteen on oltava hyvä (eli siis lukijoita universaalisti puhutteleva).

2. On löydettävä paras mahdollinen agentti.

On ihan luontevaa, että kaiken lähtökohtana on hyvä ja lukijoita puhutteleva kirja. Myynti- ja markkinointityötä itse paljon tekevä Rämö kertoi, että kirjoittaessaan hän ei mieti myyntiä. Silloin täytyy miettiä ainoastaan tarinaa. Samaa sanoi Parvela: hänen mukaansa tärkeintä on kirjoittaa rehellisesti ja omaa ääntä kuunnellen uhraamatta ajatustakaan menestykselle.

Entä sitten, kun uskoo kirjoittaneensa sen hyvän ja universaalisti ihmisiä puhuttelevan teoksen? Seuraavaksi tärkeintä on saada itselleen paras mahdollinen agentti. Ilman kirja-agenttia ulkomaille on lähes mahdotonta päästä. Agentilla on kaikki tarvittavat kontaktit sekä tietenkin osaaminen kirjojen myyntiin. Hänen täytyy vilpittömästi innostua juuri sinun kirjastasi ja saada välitettyä se sama innostus kustantajille. Tämäkään ei tosin takaa sitä, että käännösoikeuksia myydään, ainakaan heti. Kirjallisuus on todella kilpailtu ala eikä edes menestys kotimaassa takaa sitä, että ulkomaiset kustantamot kiinnostuisivat.

Rehellisyyden nimissä on sanottava, ettei agentin hankkiminen mitenkään helppoa ole. Rämö kertoi, että hän yritti kymmenen vuotta saada itselleen agenttia, mutta agentuureista ei edes vastattu hänen yhteydenottoihinsa (tämä on muuten tuttua minullekin!). Rämö päätteli, että hänellä ei silloin ollut agentuureja kiinnostavia teoksia tarjolla. Asetelma kääntyi ylösalaisin, kun hän alkoi kirjoittaa fiktiota. Hildurin menestyksen myötä agentuurit tavoittelevatkin nyt Rämöä. Suomessa on kuitenkin yleisesti se tilanne, että agentteja on paljon vähemmän kuin ulkomaille haikailevia kirjailijoita, joten agentit saavat aika vapaasti itse valita, ketä haluavat edustaa. Se taas tarkoittaa sitä, että jotkut kirjailijat jäävät nuolemaan näppejään.

Pitkän matkan juoksua

Rämön menestyksen näkevät eivät usein tiedä, että sen takana on yli kymmenen vuoden kirjailijan työ ilman satumaista menestystä (pun inteded, lol). Myös Parvela oli kirjoittanut parikymmentä vuotta ennen megamenestystä, toki Suomessa menestyen (eikä sitäkään sovi vähätellä!). Parvelan Ella ja kaverit -sarja on Saksassa todella suosittu. Parvela kertoi, että saksalainen kustantaja itse asiassa jahkaili sarjan kanssa kymmenen vuotta ennen kuin osti oikeudet. Kymmenen vuotta! Huhhuh. Parasta varautua pitkiin odotuksen vuosiin vielä tämän kansainvälistymishaaveen kanssa.

Molempien kirjailijoiden tarinat opettavat, ettei kirjailijuus ole pikamatka vaan maratonlaji. Tai joskus jopa kuin arktisen retkikunnan vaellus. Tätä tehdään vuosia ja vuosikymmeniä. Harvoin menestys tulee yhdessä yössä. Toki sellaisiakin tähtitarinoita löytyy, kuten vaikkapa Iida Turpeisen Elolliset -romaanin kohdalla , jonka käännösoikeuksia myytiin valtavalla tahdilla heti ilmestymisvuonna. Vaikka tietenkään Turpeinen ei kirjoittanut romaaniaan yhdessä yössä vaan tätäkin suosiota edelsi vuosien sinnikäs työ ja usko tarinaan.

No, kuvitellaanpa sitten, että olemme päässeet siihen pisteeseen, että meillä on hyvä teos sekä olemme onnekkaasti löytäneet itsellemme loistavan agentin. Entä sen jälkeen? Voiko kirjailija tehdä vielä jotain muuta?

Kyllä ja ei. Rämön mukaan kirjailija voi tehdä ulkomaan menestyksen eteen hyvin pitkälle samoja asioita kuin kotimaan menestyksenkin. Lukijat päättävät, tuleeko kirjasta suosittu. Rämön mukaan on tärkeää ylläpitää suhdetta lukijoihin. Tämä voi tapahtua vaikkapa kirjamessuilla, kirjastoissa tai sosiaalisessa mediassa. Rämö on aktiivinen sosiaalisessa mediassa ja vastailee eri maista tulevien lukijoiden viesteihin päivittäin. Hän myös haluaa osallistua kirjojensa markkinointiin, sillä se kiinnostaa häntä. Parvela puolestaan ei ole niinkään kiinnostunut myymään itse eikä ole kovin aktiivinen sosiaalisessa mediassa. Hänkin toki tapaa lukijoita kirjamessuilla sekä muissa esiintymisissä ja kirjailijan suora sähköpostiosoite löytyy hänen verkkosivuiltaan yhteydenottoja varten. Parvelan neuvo kirjailijalle on olla rohkeasti oma itsensä kaikissa kohtaamisissa. Ei siis tarvitse jatkuvasti miettiä, mitä kohtaamisissa tulee saavuttaa eikä missään nimessä tarvitse yrittää olla jotain muuta kuin mitä oikeasti on. Minusta sekä Rämö että Parvela toteuttavat tätä periaatetta loistavasti.

Opettele sanomaan ei

Hieman ehkä yllättäen Parvela nostaa erittäin tärkeäksi pointiksi sen, että on myös osattava sanoa ei. Parvelan mukaan nopea ja kenties harkitsematonkin oikeuksien myynti ei välttämättä takaa parasta lopputulosta. Kirja on saatettu kaupata väärälle kustantamolle tai se ei täytä siihen kohdistuneita odotuksia. Parvela huomauttaa, että pahimmassa tapauksessa liian nopea ja laaja oikeuksien kauppa johtaa kirjailijan kansainvälisen uran tyssäämiseen, koska kustantajat seuraavat tarkkaan toistensa tekemisiä ja kirjojen menestymistä. Parvelan mielestä nopeita kauppoja tärkeämpää on löytää kirjalle ja kirjailijalle paras mahdollinen koti kustakin maasta. Se voi tarkoittaa aika ajoin sitä, että tarjouksille sanotaan ei. Tässä kohtaa ammattitaitoinen agentti voi jälleen olla ratkaisevassa roolissa.

Tämä Parvelan neuvo on mielestäni erittäin hyödyllinen, mutta myös vaikea. En tiedä olisinko itse pystynyt sanomaan ensimmäiselle käännöstarjoukselle ei, vaikka agentti olisi niin neuvonut (onneksi ei neuvonut!). Jos haluaa juosta pitkää matkaa, on välttämätöntä tehdä pitkäjänteinen strategia, jottei vauhti hyydy ensimmäisten kilometrien jälkeen. Toisin sanoen, kannattaa tehdä ulkomaan valloituksen strategia yhdessä agentin kanssa. Miettiä, mitä tavoitellaan ja mitä taas ei.

Loppupäätelmänä voisi sanoa, että kirjailijan menestykseen tai menestymättömyyteen liittyy lukuisia seikkoja. Joihinkin voi itse vaikuttaa, joihinkin ei. Lopulta on niin, että kirjailija voi pyrkiä tekemään kaiken oikein, mutta se ei silti takaa, että ovet maailmalle avautuvat. Siihen tarvitaan kenties hieman onnea sekä oikea ajoitus. Itse asiassa usein juuri ajoitus on kaikkein tärkein. Kun jokin alkaa trendaamaan kirjallisuudessa, mukaan voi päästä nopeastikin, jos sattuu olemaan juuri sopiva tuote tarjolla. Näin kävi muun muassa islantilaiselle rikoskirjallisuudelle 10–15 vuotta sitten; yhtäkkiä kaikki halusivat julkaista sitä. Islantilaisena rikoskirjailijana saattoi silloin päästä hyvinkin nopeasti kansainvälisille markkinoille.

Joskus taas joutuu odottamaan kymmenen vuotta tai ylikin ennen kuin oma kirja tai sarja löytää yleisönsä uudessa maassa. Sitä odotellessa omalle kohdalle on lohdullista tarrautua Parvelan neuvoon: Iloitse! Hän kehottaa iloitsemaan jokaisesta pienestäkin käännöskielestä, koska koskaan ei voi tietää, millaisen seikkailun se tuo tullessaan. Niinpä minäkin aion vilpittömästi iloita siitä, että Purppurausvan animaagien kaksi ensimmäistä osaa julkaistaan tänä vuonna Tanskassa. Eihän sitä tiedä, mitä kaikkea sen ansiosta vielä tapahtuu.

Uuden kirjan kirjoittaminen menestyssarjan jälkeen

hyvonenhelena@gmail.com (Helena Immonen) — Mon, 18 Nov 2024 12:07:57 GMT

Mitä oikein voit enää Tuliketun jälkeen kirjoittaa? Tätä kysyi minulta eräs lukija taannoin. Kysymys oli ehkä hieman yllättävä, mutta ei ainutlaatuinen. Samansisältöistä palautetta olen itse asiassa saanut tänä syksynä useilta tahoilta.

Operaatio Kettu -sarja on monelle lukijalleni ollut merkittävä lukukokemus, jonka Operaatio Tulikettu huipensi. Runsaan palautteen perusteella sarja on koskettanut nimenomaan inhimillisellä näkökulmallaan, realistisella kerronnallaan sekä erityisesti sillä, että jokainen suomalainen taustasta tai asemasta huolimatta on voinut kuvitella itsensä kuvailemieni kriisien ja sotien keskelle. Sarja on siis ollut monelle henkilökohtainen.

Nyt, kun sarja on valmis, ymmärrän, etten luultavasti koskaan tule kirjoittamaan samanlaista sarjaa. Hyvä puoli on se, ettei tarvitsekaan.

Kirjasta tai sarjasta tekee erityisen juuri se, että se poikkeaa muista teoksista. Kaikki kirjailijan teokset eivät voi olla yhtä merkittäviä, mutta se ei tarkoita, että suositun sarjan jälkeen edessä olisi automaattisesti alamäki. Päinvastoin! Seuraavilla kirjoilla on mahdollista saavuttaa yhä suurempia yleisöjä. Seuraavat teokset voivat myös olla erinomaisia kirjoja, vaikka eivät olisikaan samalla tavalla henkilökohtaisia niin suurelle joukolle lukijoita. Tästä muistutan itseäni silloin, kun itsekin alan epäillä, onko minulla Tuliketun jälkeen enää kirjallista tulevaisuutta. Kyllä on! Mutta tunnepuolen vuoristorata kuuluu kirjailijan työnkuvaan, sen kanssa on vain opittava elämään. Kun epävarmuus iskee, keskityn tavoitteisiin, joita olen itselleni asettanut. Motivoidun siitä, että on jotain tavoiteltavaa. Silloin on myös jotain saavutettavaa. Haluan kehittyä kirjailijana, oppia uusia tarinankerronnan tapoja ja luoda entistä mielenkiintoisempia hahmoja sekä mukaansatempaavia juonikuvioita.

Osa lukijoista ja kollegoistakin on ollut yllättynyt siitä, että olen päättänyt lopettaa sarjan, joka jokaisen uuden osan myötä on saavuttanut aiempaa suuremman suosion. Kettu-kirjoja on myyty kohta jo 150 000 kappaletta kaikissa formaateissa. Tällaista suosiota en osannut villeimmissä unelmissanikaan ennakoida, mutta seison silti päätökseni takana. Operaatio Tulikettu on mielestäni hyvä päätösosa; henkilöt ovat kulkeneet sopivan kehityskaaren ja monet uhkaskenaariot on käsitelty. Ei ole enää tarinoita, joita haluaisin näiden henkilöiden kautta kertoa. Sen sijaan päässäni on herännyt uudet hahmot ja uudet tarinat, joita minun on seurattava. Kirjailijan on ensisijaisesti luotettava omaan visioonsa ja kerrottava se tarina, joka taistelee tietään ulos kirjailijasta ja haluaa tulla kerrotuksi.

Lähtökohta jatkolle on itselleni selvä: Haluan kirjoittaa kansainvälisesti kilpailukykyisiä trillereitä, joissa tarkastellaan valtiollista vaikuttamista inhimillisten päähenkilöiden kokemusten ja tekemisten kautta. Siinä suhteessa jatkan siis Kettu-kirjojen tyylillä. En toki halua kirjoittaa Kettuja uudestaan, vaan luoda jotain aivan uutta. Ja ymmärrän oikein hyvin, että ne lukijat, jotka haluaisivat lukea minulta vain uusia Kettuja, voivat pettyä. Olen päättänyt sivuuttaa tämän ajatuksen, sillä en voisi kirjoittaa mitään, jos vain pelkäisin lukijoiden pettymystä. Erilaiset reaktiot kuuluvat taitelijan elämään: kaikki eivät tykkää, mutta toivottavasti riittävän moni. Uudet hahmot ja uudet tarinat voivat myös houkutella kirjojeni pariin ihmisiä, jotka eivät ole olleet halukkaita tarttumaan suoraviivaisiin sotakirjoihin.

Tällä hetkellä työstän seuraavan trillerini ensimmäistä versiosta. Tarina on keskeneräinen, mutta muotoutuu koko ajan. Rakastan tätä vaihetta – melkein kaikki on vielä mahdollista, ja saan itsekin yllättyä tarinan parissa. Hahmot ovat vielä epätarkkoja, mutta saavat pikkuhiljaa lihaa luidensa ympärille. Alkuvuodesta tiedän jo, miten kaikki ratkeaa. Vielä en, ja se on kutkuttavaa.

Haluan, että seuraava trillerini on paitsi jännittävä ja uskottava, myös paikka, josta lukija ei haluaisi tulla pois. Haluan, että lukija viihtyy kirjan henkilöiden seurassa ja haluaa oppia heistä lisää. Nämä ovat tavoitteet, jotka olen itselleni asettanut. Aika näyttää, miten hyvin onnistun.

Kirjan kirjoittamisen abc

Mon, 22 Jan 2024 07:16:48 GMT

Heti alkuun on tunnustettava, että tulipa valittua klikkiotsikko. Tämä blogi ei sentään ole mikään aukoton opas kirjan kirjoittamiseen, vaan pyrin kuvaamaan omien kirjojeni syntymistä hieman teknisemmästä näkökulmasta. Olen jo aiemmin kirjoittanut Kettu-kirjojeni juonen kehittelystä oman blogin .

Minulle kaikki alkaa juonesta. Joku voisi kuvitella, että eivätkö kaikki kirjat kautta historian ole lähteneet juonesta, mutta ei, eivät tosiaan. Joku kirjailija aloittaa henkilöistä. Tai jostain kohtauksesta, jonkin tietyn asian kuvaamisesta. Juoni voi tulla paljon myöhemmin. Minulle se tulee ensimmäisenä.

Juoni ei toki ilmesty minulle yhtenä selvänä kuviona, vaan kohtauksina ja välähdyksinä, joista on alettava keriä tarinaa auki. Kun alan työstää ensimmäistä versiota kirjasta, keskityn yleensä lähes ainoastaan juoneen. Tietysti jo ensimmäisellä kirjoituskerralla täytyy tietää, keitä päähenkilöitä kirjassa on ja millaisia he ovat. Silti siinä vaiheessa katselen heitäkin pelkästään juonilasien läpi. Miten tämä henkilö edistää juonta? Mikä hänen paikkansa on tarinan virrassa? Ensimmäisen käsikirjoitusversion tärkein funktio minulle on juonen kirjoittaminen. Yleensä ensimmäisen version valmistuessa juoneni on jo niin valmis, ettei se vaadi kummoisiakaan muutoksia seuraavilla kierroksilla – jotain pientä hienosäätöä toki. Tämä juonivetoisuus on vahvistunut kirjoittamisessani jokaisen kirjan myötä. Haluan, että tarina on valmis ensin.

Kun ensimmäinen versio lähtee kustannustoimittajalle, hän tarkastelee siitä rakennetta, rytmiä, tarinan toimivuutta sekä juonen kuljetusta. Jääkö jotain kohtia vielä auki? Onko jokin juonikäänne, joka ei toimi? Mikä tökkii, mikä taas on hyvää? Pitäisikö joidenkin lukujen järjestystä muuttaa?

Kun saan ensimmäisen palautteen, kirjoitan toisen version, jossa nämä yllä mainitut asiat hioutuvat paremmiksi. Toisessa versiossa siis juonen pitäisi olla jo täysin valmis. Yleensä näin kirjojeni kohdalla onkin. Seuraavalla kommenttikierroksella kustannustoimittaja kiinnittää huomiota ilmaisuun, kuvailuihin, yksittäisten kohtausten toimivuuteen ja jännitteeseen, dialogiin ja sen sellaisiin sisällöllisiin ja kielellisiin yksityiskohtiin. Ja jälleen kun saan palautteen, alan työstää kolmatta versiota. Tämä kierros on usein hinkkaamista. Silloin mietin sanoja ja lauseita, täydennän kuvauksia ja tunnelmia sekä pieniä yksityiskohtia. Ja hieron dialogeja, jotka ovat ehkä kirjan vaikein osuus (toimivan dialogin kirjoittaminen ei muuten ole helppoa!).

Kun saan tämän kirjoituskierroksen valmiiksi, käsissäni on käsikirjoituksen kolmas versio. Silloin puhutaan jo melko valmiista kirjasta. Sen jälkeen käsikirjoitukseen tehdään vielä aiempaakin tarkempi kielenhuollollinen oikolukukierros, jolloin kustannustoimittaja kyttää pilkkuja ja lauseenvastikkeita.

Yleensä kirjani vaativat siis kolme kirjoituskierrosta sekä niiden lisäksi lopullisen kielellisen oikoluvun. Tämä työskentelyjärjestys pätee kaikkiin kirjoihini, niin lasten kuin aikuisten. Kettu-kirjoissa lähetän eri asiantuntijoille lukuja luettavaksi yleensä silloin, kun työstän kakkosversiota. Silloin juoneen voi vielä tehdä muutoksia, joita asiantuntijoiden kommentit usein aiheuttavatkin. Asiantuntijat saavat siis luettavakseen version, jossa ei ole tehty kielellistä editointia. Minua sellainen ei haittaa, eikä minulla ole juuri minkäänlaista kynnystä näyttää keskeneräisiä tekstejä muille.

Ajattelen kirjan luomista usein kuin ihmisen rakentamista. Luuranko on kirjan juoni; se pitää kaiken kasassa. Ilman sitä ihminen eikä kirjakaan voi oikein olla olemassa (juonia on tietysti hyvin erilaisia, eikä kaikki ole vauhdikkaita tai kovin selviäkään, mutta silti ne voivat olla taitavasti rakennettuja). Luurangon päälle rakentuu lihakset ja jänteet, jotka kuvastavat kirjassa juonen ympärille rakennettua maailmaa, kuvailuja, tunnelmaa, ihmisiä ja heidän oikkujaan. Luuranko tarvitsee lihakset voidakseen liikkua. Siksi puhdas toiminnallinen juoni ilman mitään muuta jää tyhjäksi. Kaikki juonivetoiset kirjailijat eivät suosi pitkiä kuvailuja tai tunnelmointeja, eikä tarvitsekaan. Lihasten osuus voi olla esimerkiksi toiminnallisen juonen rakentaminen syvällisemmäksi osaksi maailmaa ja yhteiskuntaa; että toiminnan taustalla on muutakin kuin vain toimintaa. Jokin logiikka tai syvemmät perusteet, jotka sitovat toiminnan osaksi kirjan maailmaa ja hahmoja.

Viimeisenä tulee iho ja ihokarvat. Ne ovat kirjan viimeistely ja kielellinen hionta. Luuranko ja lihakset voivat olla vaikka miten erinomaisessa kunnossa, mutta jos viimeisestä vaiheesta luistaa, lopputulos lopahtaa. Ihoton ihminen näyttää aika karulta, samoin heikko ilmaisu ja kielivirheet tai viimeistelemättömät yksityiskohdat peittävät alleen kaiken muun hyvän, mitä kirjassa on (tässä kohtaa on huomautettava, että täysin kielivirheetöntä kirjaa ei ole koskaan julkaistu eikä tulla julkaisemaan).

Tässä siis kaikessa yksinkertaisuudessaan (no, ei sen toteuttaminen aina niin yksinkertaista ole!) kirjojeni tekninen syntyprosessi. Kirjoittaessa on tärkeää muistaa, että heti ei tarvitse eikä kuulukaan olla valmista. Ensimmäisessä ja toisessakin versiossa saa olla puutteita – tai vaikka viidennessä versiossa, riippuu täysin siitä, kuinka monta kierrosta kukakin kirjailija käsikirjoituksen parissa viettää. Esikoisromaanini Operaatio Punainen kettu vaati viisi uudelleenkirjoitusta, ja sen homman jälkeen totesin, että never again . Viisi kierrosta on minulle liian monta. Kolme kierrosta on sellainen määrä, että jaksan antaa kaikkeni jokaiselle kierrokselle, mutta viisi on liikaa. Siksi Punaisen ketun jälkeen päätin keskittyä kirjoitusprosessini hiomiseen, jotta kirjoittaminen ei olisi sellaista sekoilua, jota se välillä Punaisen ketun kanssa oli.

Tällä tekniikalla kirjoitan kaikki kirjani, ja koska tiedän jo suurin piirtein kauanko mihinkin vaiheeseen menee, voin suunnitella koko vuoden kirjoitusaikataulun ennakkoon. Se onkin välttämätöntä omalla tuotantotahdillani. Kovasta tahdista huolimatta olen tarkka siitä, etten päästä yhtään kirjaa käsistäni, ellen ole siihen täysin tyytyväinen. Mieluummin jätän julkaisematta tai lykkään julkaisua kuin hyväksyn omasta mielestäni keskeneräisen kirjan. Onneksi tähän asti olen saanut kaikki kirjat aikataulujen puitteissa valmiiksi, ja siihen luotan jatkossakin.

Kirjoittamisen iloa kaikille kirjailijoille ja kirjailijoiksi haluaville!

Vuosi kirjailijan elämää

Fri, 08 Dec 2023 08:37:16 GMT

On tullut vuosi täyteen vapaan kirjailijan elämää, ja ajattelin summata hieman ajatuksia. Voin rehellisesti sanoa, että vuosi on ollut yksi elämäni parhaista. On toki vaikea verrata enimmäkseen kotona tapahtunutta kirjoittamista nuoruuteni matkustusvuosiin, joista minulla on myös todella ihania muistoja. Matkustelin parikymppisenä paljon ja asuinkin ulkomailla useaan otteeseen. Reissasin enimmäkseen yksin. Se oli täysin erilaista elämää kuin mitä nyt elän. Molemmille elämänvaiheille on paikkansa.

Nykyään nautin eniten siitä, kun saan olla kotona ja lähiluonnossa. Minusta on siinä mielessä tullut yhä enemmän isäni kaltainen – eikä se haittaa ollenkaan! En haikaile enää maailmalle tai matkoille. Päin vastoin, ajatuskin ulkomaanreissusta väsyttää.

Sen sijaan haluan seikkailla kirjoissa, ja niin olen tehnyt. Tänä vuonna olen lukenut paljon ja kirjoittanut paljon. Minulta ilmestyivät kirjat Näkymätön Milanna ja sisimanteri (Kumma-kustannus), Operaatio Napakettu (CrimeTime) sekä Jakov Korina ja kultainen naamio (Kumma-kustannus). Ensi vuonna ulos tulee jopa neljä kirjaa, ja mukana on uuden sarjan avaus eli Purppurausvan animaagit (Tammi), jonka ensimmäinen osa ilmestyy kesäkuussa ja toinen osa lokakuussa.

Kun katson tämän vuoden työkalenteriani, olen työstänyt yhteensä kuutta eri kirjaa. Näistä kuudesta osa on ollut tänä vuonna ilmestyneitä ja osa ensi vuonna julkaistavia. Kirjojen lisäksi olen työskennellyt kahden eri tv-sarjan käsikirjoitustiimissä ja osallistunut Operaatio Napaketun tv-sarjan suunnitteluun. Töistä siis ei todellakaan ole ollut pulaa. Olen tällä hetkellä todella onnellisessa asemassa, sillä voin kirjoittaa käytännössä niin paljon kuin vain ehdin eikä kustannussopimusten saamisessa ole ongelmaa. Olen luonteeltani nopeasti toimeen tarttuva ja tehokas. Jonkun mielestä kirjoitustahtini on järjetön, mutta minulle se on juuri oikea. Olen koko työelämäni ajan tottunut tuottamaan tekstiä – se on tapani olla tässä maailmassa. Hitaampi tahti saisi minut turhautumaan. Ideoita ja tarinoita työntyy minusta ulos jatkuvasti, ja jos en kirjoita niitä, aivoni menevät solmuun!

Mitenkäs sitten taloudellinen puoli? Tämän vuoden olen pärjännyt mielestäni hyvin. Vuosituloni tosin ovat tippuneet noin 30 prosenttia viime vuodesta, mutta olin varautunut pudotukseen. Veroprosentti laski luonnollisesti myös, joten nettona pudotus ei olekaan enää niin dramaattinen. Minulla oli varsin hyvin palkattu virka Puolustusvoimissa. On mielestäni luonnollista, että vielä aika aloittelevana kirjailijana en heti pääse samoille vuosipalkoille. Vapaan taiteilijan elämä on määritelmänsä mukaisesti vapaampaa mutta myös epävarmempaa kuin palkkatyöntekijän. Huippumyynti pitää käytännössä tehdä joka vuosi, eikä se todellakaan ole helppoa. Huomisesta ei koskaan tiedä, mutta itse ajattelen, ettei sitä silloin kannata murehtiakaan. Päin vastoin, huominen on enemmän täynnä mahdollisuuksia kuin uhkia.

Tässä ammatissa eletään vuosi kerrallaan. Nyt tiedän, että pystyn vielä ensi vuodenkin jatkamaan kirjailijan elämää. Kirjojani on tänä vuonna kokonaisuudessaan myyty yli 40 000 kappaletta. Suurin osa tästä myynnistä on toki äänikirjoja, joista maksettavat korvaukset ovat edelleen paljon pienempiä kuin painetuista kirjoista, mutta tulos on joka tapauksessa erinomainen.

Seuraava haaveeni on saada käännössopimuksia ja päästä näin ulkomaan markkinoille. Suurimmat toiveeni tämän suhteen kohdistan uuteen varhaisnuorille suunnattuun Purppurausvan animaagit -sarjaani, mutta mikään ei tietenkään ole varmaa eikä luvattua. Mitään taattua menestyksen reseptiä ei ole olemassa, vaan menestys on usein yhdistelmä kovaa työtä, ammattitaitoa ja sattumaa. Kaksi ensimmäistä on sellaisia, joihin voi itse vaikuttaa – kolmatta täytyy toivoa.

Kaiken kaikkiaan vuosi 2023 on ollut minulle ihmeellinen. Olen voinut paremmin kuin vuosiin, stressitasot ovat laskeneet ja olen nukkunut paremmin. Olen saanut kirjoittaa ja seikkailla tarinoissa, kulkea metsissä, tunnistaa lintuja ja sienestää. Miten onnelliseksi voikaan ihminen tulla suppilovahveroapajan löytämisestä tai puukiipijän bongaamisesta! Onni löytyy pienistä (ja samalla niin suurista) asioista.

Odotan innolla vuotta 2024, joka minulle tulee olemaan neljän kirjan vuosi. Toivon myös bongaavani valkoselkätikan lähimetsästä neljän vuoden tauon jälkeen.

Hyvää loppuvuotta ja joulun aikaa kaikille lukijoilleni. Nähdään taas ensi vuonna!

Miten Kettu-kirjani syntyvät?

Thu, 28 Sep 2023 07:36:16 GMT

Sotatrillerien kirjoittaminen ei ole aina kovin helppoa. En tietenkään väitä, että minkään kirjan kirjoittaminen olisi: kaikissa teoksissa on varmasti omat vaikeutensa. Minun Operaatio Kettu -kirjoissani haastavuutta on lisännyt useiden juonilinjojen kuljettaminen limittäin, ja lopulta niiden sitominen yhteen. Tässä tekstissä avaan hieman omia työskentelytapojani.

Operaatio Punaista kettua kirjoittaessani halusin kuvata nykyaikaista sotaa lukijalle mahdollisimman ymmärrettävästi eri kulmista. Siksi valitsin eri tasoilla toimivat henkilöt, kenen kautta tilannetta kuvaan. Joni ja Riina ovat taktisen tason näkökulmahenkilöitä, eli heidän kauttaan halusin kertoa yksittäisen taistelijan, taistelijaparin, ryhmän ja paikoitellen joukkueen taistelusta. Tällä ruohonjuuritasolla lukija pääsee kokemaan, miltä itse taistelu tuntuu ja mitä siellä tapahtuu, mitä sotilas saattaa ajatella, tuntea ja tehdä. Tällä tasolla ei kuitenkaan avaudu sodan laajempi kuva, ja sitä varten tarvitsin operatiivisen kuvauksen. Mikael edustaa sitä puolta, eli Pääesikunnassa hän pääsee näkemään tilannekuvaa operatiivisella tasolla. Myös puolustusvoimain komentaja ja valmiuspäällikkö edustavat tätä tasoa, tosin komentaja joissain kohdissa myös ylempää eli strategista tasoa.

Kolmas taso on tosiaan strateginen taso, ja sitä tasoa kirjoissani edustaa tasavallan presidentti Sauli Niinistön näkökulmat. Siellä tehdään strategiset päätökset ja pyritään vaikuttamaan tilanteeseen kokonaisvaltaisemmin kuin yksittäisessä taistelussa tai joukkojen siirtelyssä.

Näiden kolmen tason kautta pystyin antamaan lukijalle monipuolisen kuvan sodasta, sen vaikutuksista ja toimista, joita sodassa tehdään. Tasojen kuljettaminen rinnakkain ei kuitenkaan ollut aina helppoa.

Miten sitten kirjani syntyvät? Minä olen kirjoittajana sellainen, etten tiedä etukäteen kaikkea, mitä kirjassa tapahtuu. En pysty suunnittelemaan juonta tarkkaan, se ei vain onnistu. Minulle tarina syntyy kirjoittaessa. Se elää omaa elämäänsä, ja pääsee yllättämään minutkin. Esimerkiksi Napakettua kirjoittaessa en todellakaan vielä puolivälissäkään tekstiä tiennyt, miten kirja tulee päättymään. En siis ollut etukäteen päättänyt, että kirjan juoni jää osittain kesken. Tämä loppuratkaisu on herättänyt keskustelua, ja tiesin kyllä, että se tulee jakamaan mielipiteitä. Mutta tarina vain vei minua siihen suuntaan, ja olen oppinut itsestäni kirjoittajana sen verran, että tarinaa on kuunneltava. Totta kai kirjailija tekee kirjoittamisen aikana lukuisia päätöksiä siitä, mihin suuntaan juonta vie, mitä henkilöille tapahtuu ja niin edelleen. Joskus juoniratkaisuja muutetaan myöhemmässä kirjoitusvaiheessa, ja ne ovat kaikki tietysti kirjailijan aktiivisia päätöksiä. Mutta tarinan syntyminen on luova prosessi, jossa kirjailijan on luotettava siihen sisäiseen intuitioon, joka vie tarinaa eteenpäin. Jos rupeaa liiaksi taistelemaan intuitiota vastaan, kirjasta ei tule mitään. Kirjan juoni voi siis mennä sellaiseen suuntaan, jota itsekään ei aluksi nähnyt. Napaketun kohdalla kävi sitten niin, että loppuratkaisu pääsi hieman yllättämään minutkin. Päätin kuitenkin luottaa tarinaan.

Näin kirjoittaminen etenee ainakin omalla kohdallani – toki eri kirjailijoilla on erilaisia työskentelytapoja, ja toiset tietävät tismalleen mitä jokaisessa kirjan luvussa tapahtuu. Minä en tiedä, ja se on osa kirjoittamisen hauskuutta. Se on seikkailu minullekin.

No, en tietenkään tässä väitä, että lähtisin kirjoittamaan Kettuja täysin ilman mitään alkuajatusta kirjasta. Tietysti minulla on idea. Ennen kirjoittamista teen paljon taustatutkimusta, ja sen aikana erilaisia ajatuksia kirjan suhteen muodostuu. Ne eivät vielä kuitenkaan ole valmis juoni – jotain silti tiedän etukäteen. Ennen kuin alan kirjoittaa, tiedän yleensä suurin piirtein, millaisia sotilaallisia operaatioita haluan kirjaan sisällyttää ja mikä on tarinan strateginen tilanne. Ajattelen kirjan kehystä siis sotilaallisen toiminnan kautta. Päähenkilöiden tarinat syntyvät puolestaan lähes täysin vasta kirjoitusvaiheessa. Eli toisin sanoen ennen aloittamista tiedän, mitä haluan strategisella tasolla tapahtuvan ja millaisia operaatioita haluan kuvata, mutta miten se kaikki vaikuttaa kirjan henkilöihin taktisella tasolla, syntyy vasta kirjoittaessa.

Taktinen taso on päähenkilöiden kannalta ehkä se tärkein. Siellä ihmisten elämä muuttuu, siellä he joutuvat kohtaamaan vaaran paikat ja tekemään vaikeita päätöksiä. Myös lukijan kannalta tämä on mielestäni tärkein taso, koska se tuo esiin asioiden inhimillisen puolen. Sodan ja toiminnan keskellä on aina ihminen, tunteva ja inhimillinen yksilö, jonka elämä muuttuu tarinan tapahtumien seurauksena. Operatiivisen päätöksen tehnyt sotilasjohtaja ei näe niitä ihmisiä, joiden elämään vaikkapa ohjuksen ampuminen vaikuttaa. Minä haluan kertoa lukijalle niistä ihmisistä.

Ennen kuin kirjoitan sotilasoperaatioista, käyn operaation läpi karttaharjoituksena jonkun tai joidenkin sotilasasiantuntijoiden kanssa. Tämä on Punaisesta ketusta asti osoittautunut tehokkaaksi ja melkeinpä ainoaksi tavaksi kirjoittaa uskottavia sotilasoperaatioita ja taistelukohtauksia. Onnekseni minua on siunattu loistavilla asiantuntijoilla, jotka ovat olleet halukkaita auttamaan kirjojeni kanssa.

Karttaharjoituksissa teen maastontiedustelun esimerkiksi Google mapsin tai paperikarttojen avulla. Minulla on harvoin mahdollisuutta käydä itse paikan päällä, mutta joskus olen tehnyt niinkin. Sitten pohditaan vihollistilanne: millainen vihollinen on vastassa? Mitä joukkoja tai aseistusta on mukana? Millaisia vaikuttamisen keinoja voisi olla ennen varsinaista iskua? Lopulta päästään suomalaisten sotilasoperaatioihin ja mietitään, mitä joukkoja ja millaisella vahvuudella käytettäisiin tällaista vihollista vastaan, mitä aselajeja ja suorituskykyjä, miten puolustushaarojen yhteistoiminta kuvataan ja niin edelleen. Vasta kun koko operaatio on suunniteltu paperilla niin, että sen voisi oikeastikin toteuttaa, alan kirjoittaa sitä yksittäisten taistelijoiden kuten vaikka Jonin kautta.

Ilman tällaisia karttaharjoituksia ja operaatioiden suunnittelua yhdessä asiantuntijoiden kanssa en voisi ikinä kirjoittaa taistelukohtauksia. Se ei vain onnistuisi. Ei voi kuvata taistelijan etenemistä ja taistelun käännekohtia tietämättä, miten vastaava hyökkäys tai puolustustaistelu oikeasti voitaisiin toteuttaa. Tai tietämättä, millaista maasto on taistelupaikalla, mitä rakennuksia siellä on, mitä kautta on edettävä ja niin edelleen. Ilman kirjailijan ymmärrystä näistä asioista kerronta on epätarkkaa eikä lukijalle synny selvää kuvaa tilanteesta.

Operaatiot, taistelut ja strategiset päätökset ovat palapelin palasia, joita sitten asettelen paikoilleen. Missä kohtaa mitäkin tapahtuu, kuka henkilö kokee mitäkin, miten nämä palat sopivat yhteen ja missä järjestyksessä? Valmis palapeli muodostaa täyden kuvan, jossa ihmisten tarinat tulevat esiin. Tavoitteeni on aina kuvata kirjan tapahtumia ja sotilaallista toimintaa mahdollisimman uskottavasti, mutta pitää ihmiset kaiken keskiössä. Ihmisillehän nämä asiat tapahtuvat. Eivät he ole robotteja. Sinusta ja minusta minä kirjoitan, tavallisista suomalaisista, jotka joutuvat koviin paikkoihin. Miten sinä reagoisit? Miltä minusta tuntuisi? Niitä asioita minä ajattelen, kun kuvaan kirjojeni henkilöitä.

Lopulta, jos onnistun ja olen tehnyt työni hyvin, tämä monimutkainen palapeli loksahtaa kohdilleen ja kuvasta saa selvää. Kaikille se kuva ei näyttäydy samanlaisena, mutta sehän taiteessa onkin hienoa. Jokainen voi tulkita sitä omista lähtökohdistaan käsin, nähdä siinä erilaisia asioita.

Kohta minun on aloitettava neljännen Ketun kirjoittaminen, ja tämä sama prosessi on jälleen edessä. Se on raskas ja kuluttava, mutta myös palkitseva uurastus. Tiedän, että tulee tilanteita, joissa vaivun epätoivoon ja ajattelen, ettei kirjasta koskaan tule valmista, tai jos tuleekin, ei ainakaan ymmärrettävää kokonaisuutta. Yritän silloin muistaa katsoa aiempia Kettu-kirjoja. Sainhan nekin lopulta valmiiksi, vaikka jokaisen kohdalla olen kokenut samat epätoivon tunteet. Epätoivoa ei siis kannata pelätä, se tulee joka tapauksessa jossain kohtaa kirjoittamista.

Eli hommiin vaan Juha Vainion sanoin: Tulta päin!

5 askelta kritiikinsietokyvyn kasvattamiseen

Wed, 23 Aug 2023 07:36:01 GMT

Saan välillä kyselyitä siitä, miten käsittelen kirjailijana saamaani kritiikkiä ja miten se vaikuttaa minuun. Tämä on mielestäni mielenkiintoinen aihe, ja siksi päätin purkaa ajatuksiani blogiin. Lähestyn aihetta puhtaasti kirjailijan näkökulmasta, mutta tekstin periaatteet ovat varmasti laajennettavissa muuallekin, sillä kritiikin vastaanottaminen ja käsittely ovat universaaleja asioita.

Osaan mielestäni nykyään vastaanottaa kritiikkiä melko hyvin. En silti väitä, että se olisi aina helppoa. Paljon riippuu myös kritiikin laadusta: onko se perusteltua ja miten se on muotoiltu. Kohdistuuko se oikeasti kirjaan vai minuun henkilönä? Henkilöön menevän kritiikin jätän yleensä heti huomiotta. Onnekseni saan sellaista varsin vähän.

Tekstin työstövaiheessa palautteen vastaanottaminen kuuluu työnkuvaan ja auttaa tekemään kirjasta paremman. Siksi suhtaudun kustannustoimittajan tai asiantuntijaesilukijoiden palautteeseen aina erittäin myönteisesti. Nyt tarkoitukseni ei kuitenkaan ole käsitellä tuon tyyppistä, työskentelyvaiheessa saatavaa kritiikkiä, vaan valmiista tuotteesta saatavaa arvostelua.

Karkeasti ottaen paremman kritiikinsietokyvyn voi mielestäni kasvattaa hyväksymällä seuraavat asiat:

1. Et voi kirjoittaa täydellistä tai virheetöntä kirjaa. Se ei vain ole mahdollista. Vaikka käsikirjoitus olisi oikoluettu sata kertaa maailman etevimpien kielinerojen toimesta, sinne jää aina virheitä: kirjoitusvirheitä tai jopa asiavirheitä. Näin vain on, ja mitä nopeammin hyväksyy tämän, sitä helpompi kielivirheistä huomauttelevaa palautetta on ottaa vastaan.

2. Kaikkia ei voi miellyttää eikä kaikkia tarvitse miellyttää. Kaikki kirjat eivät ole kaikille lukijoille, ja se on ihan ok. Enhän minäkään pidä kaikista lukemistani kirjoista! Jos joku siis sanoo, ettei pitänyt kirjasta, sitä ei pidä ottaa henkilökohtaisena loukkauksena.

3. Kun kirja on lähtenyt maailmalle, kirjailija ei enää omista sitä. Kirja herättää eri lukijoissa erilaisia ajatuksia ja tunteita ja jokainen tulkitsee sitä omista lähtökohdistaan käsin – eikä yksikään kokemus kirjan äärellä ole väärä, vaikka se olisi erilainen kuin mitä kirjailija itse tarkoitti. Kirjailija ei voi kontrolloida tulkintoja, joita kirjasta tehdään, eikä niistä näin ollen kannata loukkaantua.

4. Kirjaan kohdistunut kritiikki ei tarkoita, että olisi epäonnistunut kirjailijana.

5. Viimeisenä muttei suinkaan vähäisimpänä: kritiikistä ärsyyntyminen on myös ihan ok. Kirjailija on laittanut teokseensa paljon itsestään ja siihen liittyy valmiiksi vahvoja tunteita, eikä niitä voi yhtäkkiä sulkea pois, kun kirja on ulkona. Ärsyyntymistä ei kuitenkaan kannata purkaa kritiikin antajaan tai julkisuuteen, vaan suosittelen ränttäämään luotetuille ystäville. Jos sen jälkeen vielä ärsyttää, lue tämä lista uudelleen läpi (ja sillä kerralla oikeasti sisäistä askeleet =D).

Kaikissa näissä viidessä kohdassa auttaa myös huumori. Jos osaa suhtautua itseensä ja tekemiseensä huumorilla, pääsee yleensä helpommalla. Kritiikille altistuminen on myös vaikuttanut omaan käyttäytymiseeni niin, että huomaan antavani mielelläni positiivista palautetta kollegoille ja tuttaville heidän kirjoistaan/taiteestaan/tekemisestään. Positiivinen palaute nimittäin kantaa todella pitkälle, ja sen avulla kestää sitten myös sitä kritiikkiä.

On varmasti paljon muitakin tapoja oppia sietämään ja käsittelemään kritiikkiä, mutta nämä tässä listaamani periaatteet ovat auttaneet minua kritiikin hyväksymisessä. Toivottavasti näistä on muillekin jotain iloa.

Miten toteuttaa unelmia?

Mon, 12 Jun 2023 06:49:29 GMT

Olen ollut kokopäiväinen kirjailija nyt puoli vuotta, ja saan säännöllisesti ihailevia kommentteja siitä, miten upeaa on, kun joku voi toteuttaa unelmiaan. Monilla kommentoijilla taustalla häilyy ajatus, että ehkä tuollainen on jollekulle mahdollista, mutta ei juuri minulle. Tästä inspiroituneena ajattelin kirjoittaa auki, miten itse olen toteuttanut unelmani. En sano, että kaikille sopii sama malli; en yritä kirjoittaa mitään "Näin toteutat unelmasi" -self help opasta. Kerron vain, miten itse olen toiminut. Unelmien tavoittelu on aktiivista toimintaa, ei mitään epämääräistä odottelua, josko jotain taianomaisesti tapahtuisi.

Kirjailija on ollut haaveammattini jo lapsuudessani, heti astronautin jälkeen. Jo 10-vuotiaana kuitenkin tajusin, että vaikka tekisin kuinka paljon töitä, minusta ei tulisi astronauttia siitä yksinkertaisesta syystä, etten kestä minkäänlaista pyörivää liikettä. Alan heti voida pahoin. Opin siis jo tuolloin unelmoinnin säännön numero yksi: tunnista mitkä unelmat ovat oikeasti toteutettavissa. On turha käyttää aikaa ja energiaa utopian tavoittelemiseen (joskus todella villitkin haaveet ovat mahdollisia, mutta tässä tapauksessa niin ei ollut).

Ennen kuin oikeasti ryhdyin tavoittelemaan kirjailijuutta, toteutin monia muita unelmia. Kävin intin, asuin ja matkustelin paljon ulkomailla, opiskelin toimittajaksi. Vasta kun asetuin seikkailujeni jälkeen Suomeen pysyvästi vuonna 2012, nostin kirjailijaunelman uudelleen pöydälle. Noin vuosien 2014 ja 2015 paikkeilla aloin kirjoittaa tavoitteellisesti kirjakäsikirjoitusta. Ensimmäinen käsikirjoitukseni oli eeppistä fantasiaa, ja sain siitä toistakymmentä kielteistä vastausta kustantamoilta. Jokaisen kirjeen avaaminen oli yhtä tuskaista ja jännittävää, ja vielä suurempi oli pettymys vastauksen äärellä. Päätin kuitenkin jatkaa niin kauan, että saisin kustannussopimuksen. Kirjoittaisin vaikka viisikymmentä vuotta.

Kesällä 2018 sain idean sotilaallisesta trilleristä, joka kerrottaisiin tavallisten reserviläisten näkökulmasta. Vaihdoin siis genreä aivan toiseen, ja se kannatti. Tosin ei kustannussopimuksen saaminen helppoa ollut silloinkaan. Päätin, että vaihtaisin taktiikkaa: sen sijaan, että lähettelisin käsikirjoitusta tuntemattomana kustantamoihin (kustantamot saavat todella paljon käsikirjoituksia, eikä kaikkiin niihin perehdytä kannesta kanteen, ei vain ole aikaa), saisin jonkun kustantamon kiinnostumaan ideastani ennen kuin he edes saisivat tekstin käsiinsä. Niinpä laitoin viestiä henkilölle, josta myöhemmin tulikin tuottajani ja kustannustoimittajani. Tiesin, että hän oli siirtynyt Docendon palvelukseen, ja Docendo taas julkaisi paljon sota-aiheisia kirjoja. Kerroin, että olen kirjoittamassa todella ajankohtaista sotilaallista trilleriä, kiinnostaisiko tavata? Sain houkuteltua henkilön kahville, jonka aikana myin kirjani idean hänelle. Hän pyysi saada tekstin nähtäville, ja minä lähetin sen.

Sain jonkin ajan kuluttua vastauksen, että käsikirjoituksessa on potentiaalia, mutta siinä on aika paljon pielessäkin. Sähköpostin mukana tuli pitkä lista asioita, jotka pitäisi korjata. Päinvastoin kuin voisi luulla, en suinkaan lannistunut palautteesta, vaan olin innoissani: ensimmäistä kertaa joku oli nähnyt vaivaa pureutuakseen kirjaani ja kertoakseen, miten siitä voi tehdä paremman. Ryhdyin kirjoittamaan kirjaa uudestaan, ja muutamassa kuukaudessa olin tehnyt kaikki henkilön toivomat korjaukset. Ja mitä kummaa! Tarinasta tuli toden totta paljon parempi. Laitoin parannellun version luettavaksi. Pari kuukautta tämän jälkeen sain puhelinsoiton: minulle tarjottiin kustannussopimusta. Se oli mahtava hetki. Aika nopeasti tämän jälkeen sain ensimmäisen kustannussopimuksen myös lastenkirjastani Näkymätön Milanna.

Esikoisromaanini Operaatio Punainen kettu ilmestyi lokakuussa 2020, eli noin kuusi vuotta sen jälkeen, kun olin ottanut tavoitteeksi kirjan kirjoittamisen ja kustannussopimuksen saamisen. Aluksi Punaista kettua oli vaikea saada edes kirjakauppoihin, olinhan täysin tuntematon nimi. Uskoimme kustantamon kanssa, että kirjassa oli paljon potentiaalia, se vain piti saada suuren yleisön tietoon. No, sitten tuli Helsingin Sanomien arvostelu, sopivasti isänpäivänä. Se oli todella positiivinen. Kirja myytiin heti loppuun ainakin kaikista pääkaupunkiseudun kirjakaupoista (Helsingin Sanomien merkitys tässä on edelleen valtava). Otettiin toinen painos, kolmas, ja neljäskin vielä ennen joulua. Itsenäisyyspäivänä ilmestyi Suomen Kuvalehden laaja arvio kirjasta. Siinä tarkasteltiin Punaisen ketun sotilaallista skenaariota melkein tietokirjamaisesti: voisiko tapahtumat olla totta. Kritiikissä päädyttiin siihen, että kirja oli varsin realistinen ja sotilaallisesti paikkaansa pitävä. Ja taas Punainen kettu myytiin loppuun kaupoista.

Tässä kohtaa on hyvä pysähtyä hetkeksi. Punaisen ketun menestys on aivan kriittinen kohta unelmani toteutumisen kannalta. Jos Punainen kettu olisi myynyt vain vaatimattomasti tai kenties hyvin mutta ei kuitenkaan erinomaisesti, en voisi nyt olla kokopäiväinen kirjailija. Mutta oliko Punaisen ketun menestys ainoastaan oman työni ansiota? Ei suinkaan. Suomessa julkaistaan paljon todella laadukasta kirjallisuutta, josta suurin osa ei saa tällaista näkyvyyttä kuin minä ja Punainen kettu syksyllä 2020 (lehtijuttuja oli arvostelujen lisäksi monta muutakin, henkilöhaastatteluja). Unelmia kohti kulkemisessa on (kuten elämässä yleensäkin) myös sattumalla tai tuurilla roolinsa. Voit siis tehdä todella paljon töitä, mutta jokin ratkaiseva käänne voi silti olla sinusta itsestäsi täysin riippumaton. Tästä tosiasiasta ei kannata kuitenkaan lannistua, päinvastoin. Kyse on usein myös siitä, että osaa tunnistaa tilaisuuden oikealla hetkellä. Itselleni tällainen tunnistaminen tapahtui silloin, kun päätin vaihtaa kirjoittamaani genreä. Tunnistin, että Punaisen ketun kaltaiselle sotatrillerille voisi olla tilausta. Uskoin, että skenaarioni kiinnostaisi lukijoita. Ja kuten monet teistä lukijoistani jo tietävätkin, myöhemmin sain kustannussopimuksia myös fantasiakäsikirjoituksilleni.

Punaisen ketun menestys yksin ei vielä mahdollistanut sitä, että olisin irtisanoutunut työstäni Puolustusvoimissa, mikä oli lopullinen tavoitteeni. Tiesin, että elääkseni kokopäiväisesti kirjailijana kirjojeni tuli myydä riittävästi. Tähän auttoi se, että olin ja olen edelleen varsin tuottelias: päätin, että kolme kirjaa vuodessa on itselleni sopiva julkaisutahti (yksi aikuisten trilleri, kaksi lanu-romaania). Tämä tavoite oli realistinen toki vain, jos ei samalla tarvitse käydä muualla töissä. Minulle tiivis julkaisutahti on luonnollinen, sillä aivoni suoltavat jatkuvasti uusia ideoita, enkä voi lakata kirjoittamasta. Kirjoitan karkeasti ottaen joka arkipäivä 5 liuskaa tekstiä. Toki minulla on myös jaksoja, jolloin en kirjoita lainkaan, mutta niitä on vuoden mittaan aika vähän.

Operaatio Aavikkoketun ilmestyminen viime vuonna nosti myös Punaisen ketun uudelleen bestseller-listalle (myös Putinin aloittama järkyttävä sota Ukrainassa nosti kirjan myyntiä). Trillerieni yhteismenestys johti siihen, että lopulta irtisanouduin päivätyöstäni. Minulla ei ole mitään takuuta, että menestys jatkuu tai miten pitkään minulla on mahdollista olla kokopäiväinen kirjailija. Taitelijan tulot ovat epävarmoja – menestysmyynti on käytännössä tehtävä joka vuosi. Toki on myös apurahoja, joita olen itsekin muutaman kerran saanut, mutta summat ovat yleensä vaatimattomia, eikä pelkästään niiden varaan voi rakentaa pitkää uraa. Nyt kuitenkin elän unelmaani todeksi, ja nautin tästä niin kauan kuin tätä kestää. Olen käytännöllinen ihminen ja ymmärrän, että jossain kohtaa voi olla tarve hakeutua jälleen muualle töihin. Mutta mietitään sitä sitten.

Kirjoitan trillerien lisäksi lapsille suunnattua fantasiakirjallisuutta. Seuraava tavoite urallani minulla onkin menestyä myös lanu-puolella. Tavoitteita pitää siis aina olla, myös sen jälkeen, kun iso unelma on saavutettu!

Tämän pitkän selostukseni päätteeksi vielä koottuna lyhyt ja selkeä self help -lista, jonka avulla itse etenin kohti unelmaani:

1. Määrittele unelma, jonka haluat toteutuvan (kokopäiväinen kirjailijuus)

2. Mitä unelman saavuttaminen vaatii? (kustannussopimus, riittävä menestys, tasainen tuotantotahti)

3. Mieti tavoitteeseen pääsy askel kerrallaan. Tarkista säännöllisesti, missä kohti olet menossa, ja mitä vielä tarvitaan, että pääset tavoitteeseen (tässä kohtaa itse olin virkavapaalla kirjoittamassa Aavikkokettua)

4. Tarvittaessa muuta taktiikkaa. Maaliin voi usein päästä erilaisia reittejä pitkin (minulla tämä toteutui jo vaiheen 1. jälkeen).

Kuten kirjoituksen alussa jo totesin, tämä on vain esitys siitä, miten itse kuljin kohti unelmaani. Sama ei toimi kaikilla, ja ihmisillä on myös hyvin erilaisia elämäntilanteita ja olosuhteita, jotka vaikuttavat. Itselläni unelmaa kohti menoa auttoi huomattavasti se, että muu elämä oli tasapainossa. Tiedän monia ihmisiä, jotka ovat toteuttaneet unelmiaan paljon vaikeammista lähtökohdista käsin, ja heille nostan hattua.

Toivotan kaikille unelmien täyteistä kesää ja elämää.

Uusi elämä

Wed, 10 May 2023 10:39:23 GMT

Olen ollut kokopäiväinen kirjailija kohta viisi kuukautta, ja vieläkin hymy nousee huulille, kun sanon sen ääneen. Ajankohta taiteilijaksi heittäytymiseen ei taatusti ollut paras mahdollinen: sähkönhinta oli juuri huipussaan, kun irtisanouduin virastani Puolustusvoimissa. Samoin asuntolainan korot nousivat kohisten, ruoka kallistui ja niin edelleen. Lisäksi viime syksy ja etenkin joulukuu oli kirjamyynnin kannalta katastrofaalisen huono – ensimmäinen joulukuu, kun joulumyynti ei tuonut nousua kirjakauppojen myynteihin.

Kokopäiväiseksi kirjailijaksi ryhtyminen on ollut kuitenkin vuosien haave ja konkreettinen tavoite, joten sen hetken yhteiskunnallinen tilanne ei lopulta vaikuttanut päätökseeni. Nyt oli oikea hetki minulle tehdä tämä muutos elämässäni, ja olen päätöksestä todella onnellinen. Viime vuosi oli töissä todella kuormittava, ja päivätyön lisäksi yritin suorittaa kirjailijan uraani. Minulla on myös pieniä lapsia, joten lapsiperhearki vie oman osansa vuorokauden tunneista. Käytännössä olen tehnyt kahta uraa rinnakkain vuoden 2018 kesästä alkaen. Siitä asti olen myös odottanut hetkeä, jolloin voisin heittäytyä kokonaan kirjailijan työn varaan. Pelkästään haaveilemalla se ei tietenkään olisi onnistunut: olen myös aktiivisesti tehnyt päätöksiä ja toimia sen eteen, että tämä olisi mahdollista. Kaikkein suurin mahdollistaja on ollut Operaatio Kettu -trillerisarjani menestys. Ilman sarjani menestystä päätös ei varmaankaan olisi taloudellisesti ollut mahdollinen, koska perheellisenä en voi heittäytyä puhtaasti apurahojen ja epävarmojen tulojen varaan. Toki tulot ovat nyt epävarmempia kuin virkasuhteessa, mutta tilanne oli joulukuussa ja on edelleen tarpeeksi vakaa, että uskalsin päätöksen tehdä. Kuukausittaiset bruttotulot ovat toki laskeneet viime vuodesta, mutta minulla on enemmän vapaa-aikaa ja elämänlaatuni on parantunut paljon. Kaikkea ei voi mitata rahassa, vaikka rahaakin on toki tienattava.

Millaista elämäni nyt sitten on kirjailijana? Työskentelen arkipäivisin noin kello 8.30–15.30. Tänä keväänä olen kirjoittanut trillerisarjani kolmatta osaa, Operaatio Napakettua, joka ilmestyy elokuussa. Se on vienyt suurimman osan ajastani. Operaatio Napaketusta ollaan myös suunnittelemassa kansainvälistä tv-sarjaa , mikä oli erittäin positiivinen uutinen heti näin uuden elämän alussa, ja vahvisti itselleni sen, että olen tehnyt oikean päätöksen. Piti uskaltaa päästää irti vanhasta, jotta uutta voi syntyä! Olen itse tiiviisti mukana tv-sarjan kehitystyössä ja käsikirjoittamisessa. Yhteistyö tuotantoyhtiö Ilkkas' Creative Studion kanssa on alkanut mainiosti.

Napaketun lisäksi olen kirjoittanut Jakov Korina ja kultainen naamio -dekkarifantasiaa, joka ilmestyy syyskuussa. Olen todella innoissani Jakovin uusista seikkailuista! Olen alusta asti visioinut Jakovista eräänlaista fantasiamaailman Hercule Poirotia, ja sarjan toinen kirja on mielestäni jo selkeämmin salapoliisikirja kuin ensimmäinen osa.

Olen myös mukana Aku Louhimiehen ja Andrei Alénin tuottamassa Konflikti-tv-sarjassa käsikirjoittajana yhdessä Akun, Andrein ja Jari O. Rantalan kanssa. Tämä projekti on tosin ollut käynnissä jo muutaman vuoden, joten tänä keväänä se ei ole minua työllistänyt yhtä paljon kuin aiempina vuosina. Sarjan kuvaukset alkavat nyt toukokuussa.

Tilanteeni kirjailijana on tällä hetkellä se, että töitä riittää: saan kirjoittaa oikeastaan niin paljon kuin haluan ja ehdin. Olen kuitenkin tehnyt päätöksen, etten venytä päiviäni. Ne työt, joita en ehdi työaikana tehdä, saavat jäädä tekemättä. Olen kuitenkin varsin tehokas tekstintuottaja, eli kirjoitan minimissään 5 liuskaa tekstiä päivässä, joten toistaiseksi ei ole tarvinnut jättää mitään tekemättä! Tykkään siitä, kun yhtä aikaa on käynnissä useita projekteja/tekstejä. Tänä keväänä työlistallani on ollut yhteensä kuusi eri projektia. Kaikista en voi vielä kertoa tarkemmin...

Olen myös päässyt kirjoittamaan novellin, mikä oli hauska kokemus, koska päätin kokeilla ensimmäistä kertaa elämässäni minä-kertojaa. Sain siis testata täysin erilaista tyyliä lyhyemmässä tekstissä. Novelli on osa Toiset 24 yötä jouluun -rikosnovellikirjaa (Tammi), joka ilmestyy lokakuussa.

Kaikkea jännää ja siistiä siis on meneillään! Viisi kuukautta kokopäiväisen kirjailijan elämää on vahvistanut minulle, että olen oikealla tiellä ja tehnyt oikeita päätöksiä. Elän unelmaani todeksi. Kiitos kaikille teille lukijoille, jotka teitte tästä mahdollista – toivottavasti ostatte, kuuntelette ja lainaatte teoksiani jatkossakin! Minä taatusti kirjoitan sekä aikuisille että lapsille (ja lapsenmielisille) kirjoja jatkossakin.

Miksi kirjoitan lastenkirjoja

hyvonenhelena@gmail.com (Helena Immonen) — Fri, 23 Sep 2022 08:12:14 GMT

Aina välillä minulta kysytään, miksi kirjoitan lastenkirjoja. Usein kysymys on vilpitön, joskus ihmettelevä. Jotkut näkevät lastenkirjojen kirjoittamisen kivana pikku harrastuksena, jota voi puuhastella Oikeiden Kirjojen – eli siis AIKUISTEN kirjojen – kirjoittamisen sivussa.

Myyntilukujen valossa lastenkirjojen kirjoittamisessa ei välttämättä olekaan järkeä. Esikoisromaaniani Operaatio Punaista kettua on myyty yli 20 000 kappaletta, mutta esikoislastenromaaniani Näkymätöntä Milannaa on myyty reilu 1600 kappaletta, tästä noin puolet äänikirjana. Käsittääkseni lasten- ja nuortenromaanien kohdalla luku edustaa aika normaalia tasoa.

Toisaalta kun katsotaan kirjastojen lainauksia, lanu-kirjat voivat päästä aika hyviin lukemiin. En vielä tiedä Milannan lainaustilastoja, saan ne lokakuussa, mutta kirjastoista olen kuullut, että kirjaa on lainattu paljon. Tämä ei ehkä rikastuta kirjailijaa (lainauskorvaukset yhdestä lainasta ovat siinä 30 sentin pinnassa), mutta tekee sen tärkeimmän, eli tuo tarinat lasten ulottuville.

Miksi sitten kirjoitan lastenkirjoja? Helpointa olisi vastata, että koska haluan. Ja sen pitäisi riittää. Mutta haluan tässä avata asiaa omalta kantiltani hieman enemmän.

Minä rakastuin kirjoihin itse jo lapsena. Rakastin lukemista, sitä tunnetta, kun pääsee sukeltamaan aivan uuteen maailmaan. Lukeminen on seikkailu, joka kantaa läpi elämän. Ilman lastenkirjallisuutta ei ole aikuisten kirjallisuutta, sillä kirjojen imu on opittava lapsena. Toki lukemisesta voi innostua myös aikuisena, eikä koskaan ole liian myöhäistä aloittaa! Mutta kovin ryntötyö lukemisen, lukutaidon ja etenkin innostuksen eteen tehdään lapsena. Ja silloin tärkeintä on se, että lapsi nauttii lukemisesta. Tutkimukset osoittavat, että eniten lasten ja nuorten lukuintoon vaikuttaa koti ja omien vanhempien/kasvattajien esimerkki. Luetaanko kotona lapsille ääneen, lukevatko vanhemmat itse kirjoja? Etenkin poikien lukuintoon vaikuttaa isän esimerkki.

Surullinen tosiasia on se, että lasten ja nuorten lukeminen on vähentynyt. On paljon sellaisia lapsia ja nuoria, jotka eivät lue lainkaan kirjoja. Moni muu asia kilpailee ajankäytöstä. Lastenkirjainstituutin tutkimuksessa lapset kertoivat, että lukevat kirjoja yleensä silloin, kun ei ole muuta tekemistä. Vähän lukeville iso merkitys oli hyvillä kirjavinkeillä.

Yksi merkittävä asia lasten ja nuorten lukemisen edistämisessä olisikin lasten- ja nuortenkirjallisuuden aktiivinen esillä pitäminen mediassa, kouluissa ja tietysti kotona. Sen sijaan, että media tasaisesti kirjoittaa lukutaidon rapautumisesta, se voisi säännöllisesti arvostella lasten- ja nuortenkirjoja – aivan kuten aikuistenkin kirjoja arvostellaan. Lanu-kirjoja ehkä lukevat eniten lapset ja nuoret, mutta niitä ostavat aikuiset. Siksi myös aikuisille on suunnattava informaatiota lasten- ja nuortenkirjoista.

Yksi positiivinen kehitys lasten ja nuorten kirjallisuuskulutuksessa on äänikirjojen suosion kasvu. Viime vuonna lasten- ja nuortenkirjojen kokonaismyynti kasvoi itse asiassa 7 prosenttia, ja etenkin vuonna 2020 ja 2021 äänikirjojen osuus kokonaismyynnistä on selvästi isompi kuin aikaisemmin. Koko kirjallisuuden vuosimyynnistä lasten- ja nuortenkirjallisuus on kuitenkin vain noin 20 prosenttia. Tilasto ei avaa tarkemmin myynnin jakaantumista genren sisällä, mutta itse veikkaan suurimman myynnin tulevan lasten kuvakirjoista. Niitä myydään ja luetaan paljon, mikä on ehdottoman hyvä asia. Mutta valitettavasti myyntimäärät ja lukeminen vähenevät merkittävästi, kun siirrytään kuvakirjoista lasten ja nuorten romaaneihin.

Äänikirjapuolella kasvupotentiaalia on varmasti paljon lisää niin lasten kuin aikuistenkin kirjojen puolella. Itse pidän tätä kehitystä positiivisena, sillä äänikirjat tuovat kirjallisuuden pariin sellaisia lapsia ja nuoria, jotka eivät muuten lukisi kirjoja. Silti kuunteleminen ei ole samanlainen toiminto kuin lukeminen, ja lukemista edelleen tarvitaan.

No mutta, palataan omaan haluun kirjoittaa lastenkirjoja. Olen jo alussa todennut, että taloudellisesti se ei ole järkevää tai ainakaan lastenromaaneilla ei voi elättää itseään (aika harva kirjailija muutenkaan tosin voi). Mutta koska itse sain lapsena (ja saan edelleen) lukemisesta paljon, haluan nyt kirjoittaa tarinoita, jotka voisivat samalla tavalla innostaa ja viihdyttää lapsia. Ja jos totta puhutaan, minulla on todella hauskaa ja jännittävää, kun kirjoitan lastenromaanejani! Se on seikkailu, suuri ja tuntematon, aivan mahtava kokemus itsellenikin.

Kirjailijalle parasta on aina saada innostuneen lukijan kommentteja. Aikuiset osaavat antaa ilahduttavaa palautetta, mutta lasten palautteessa on jotain aivan omanlaistaan. Esimerkiksi eilen kävin itse viemässä uusimman lastenkirjani Jakov Korina ja synkiön salaisuus eräälle nuorelle lukijalle, ja sain kuulla, kuinka hän silmät tuikkien kertoi siitä, miten jännittävää oli ollut lukea Näkymätön Milanna -sarjani kirjoja. Palautteesta tuli todella mahtava olo! Muistin taas, että juuri lasten takia tätä teen. Jos minä voin saada jossakussa nuoressa lukijassa aikaan tuollaisen innostuksen, kannattaa jatkaa kirjoittamista.

Mutta loppuun vetoomus aikuisille. Jos olet huolissasi lasten lukemisesta, tutustu lasten ja nuorten kirjatarjontaan, vie kirjoja lahjaksi läheisille lapsille ja nuorille ja ennen kaikkea LUKEKAA YHDESSÄ! Myös lukemaan jo oppineen lapsen kanssa voi lukea kirjoja ääneen. Aikuisillekin voi lukea kirjoja ääneen! Minun äitini lukee edelleen isälleni kirjoja ääneen säännöllisesti. Sieltä se omakin innostukseni lukemiseen on lähtenyt.

Jos kiinnostuit tutustumaan lastenkirjatuotantooni, tsekkaa tuotanto-sivu . Kirjoja voi myös tilata VIP-hintaan suoraan täältä .

Kun annat lapselle kirjan, annat hänelle koko maailman

hyvonenhelena@gmail.com (Helena Immonen) — Tue, 07 Dec 2021 07:34:11 GMT

Minun piti marraskuun lopussa olla pitämässä juhlapuhetta Haapajärven kirjaston 170- ja koululaitoksen 140-vuotisjuhlassa. Koronarajoitusten kiristyminen kuitenkin johti juhlatilaisuuden peruuntumiseen. Kaikki juhlaan aiotut esitykset videoitiin, ja niinpä minäkin pääsin pitämään oman puheeni videokameran edessä. Puhuin paljon kirjaston roolista omassa elämässäni, mutta myös lasten ja nuorten lukemisen ja lukutaidon merkityksestä, ja haluankin nyt julkaista puheeni kokonaisuudessaan täällä blogissani. Puhe on videoitu 26.11.2021.

"Kun annat lapselle kirjan, annat hänelle koko maailman.

Osa teistä tuntee minut, olenhan syntynyt Oksavan kylällä, jonka kyläkoulussa olen käynyt ensimmäiset 6 opinvuottani, ja sieltä siirtynyt Haapajärven yläasteelle ja lopulta lukioon.

Olen kasvanut maalla, kuten tietysti kaikki haapajärviset, täällä siinä ei ole mitään ihmeellistä. Rakastin jo lapsena luontoa, ja erityisesti metsiä, jotka olivat toinen kotini. Mutta minut lapsena tunteneet tietävät, että minulla oli oman kotini sekä metsän lisäksi kolmaskin koti, ja se oli Haapajärven kirjasto.

Äitini oli pitkään töissä Haapajärven kirjastossa, ja olin jo ennen kouluikää tottunut siihen, että kotona oli paljon kirjoja. Lukeminen ei ollut oikeastaan mikään erillinen toiminta vaan se oli elämäntapa. Opin itse lukemaan ennen kuin menin kouluun ja siitä asti olen ahminut kirjoja.

Kun olin tarpeeksi vanha mennäkseni kirjastoon itsenäisesti, aloin käydä siellä usein koulun jälkeen. Äitini työkaverit tervehtivät minua kuin olisin ollut samaa perhettä, ja niinhän minä olinkin, kirjastoperhettä. Tunsin kaikki hyllyt ja kirjojen paikat ja tiesin jopa välillä mitkä kirjat eivät mahtuneet hyllyyn vaan löytyivät varastosta.

Lukeminen ei ollut minulle pelkkä harrastus vaan tajunnanräjäyttävä kokemus.

Olen huutanut kevättä Ronja Ryövärintyttären kanssa, taistellut örkkejä vastaan Keski-Maassa, jännittänyt mihin tupaan lajitteluhattu minut laittaisi Tylypahkassa, matkustanut maailman ympäri 80 päivässä ja ratkonut mysteerejä neiti etsivän kanssa.

Kirjat ovat avanneet minulle monenlaisia maailmoita ja mahdollisuuksia, ne ovat antaneet minun turvallisesti kokea lukuisia tunteita aina jännityksestä, pelosta ja surusta iloon, nauruun ja myötähäpeään. En osaa edes kuvitella millaista elämäni olisi ilman kirjoja, sillä ne ovat myös avartaneet omaa käsitystäni siitä, mikä elämässä ylipäätään on mahdollista. En tiedä olisinko ilman kirjojen seikkailuja lähtenyt etsimään seikkailuja omassa elämässäni, matkustelemaan ympäri maailmaa, tutustumaan uusiin ihmisiin ja kulttuureihin, luomaan ihan omaa tarinaani. Olisinko uskaltanut haaveilla yhtä suuria, olisinko uskaltanut tavoitella niitä haaveita yhtä rohkeasti? Elämäni tällaisena kuin se nyt on ei olisi mahdollinen ilman kirjoja.

Niin, kirjat ovat mahdollistaneet minulle tämän elämän, tämän alkavan uran kirjailijana. Kirjat – ja Haapajärven kirjasto. Ilman kirjastoa en olisi löytänyt lukuisia erilaisia kirjoja, en olisi kantanut kasapain niitä kotiin ja lukenut, oppinut, seikkaillut ja tuntenut.

Kirjastolaitos on yksi mahtavimmista keksinnöistä minkä tiedän, se on tasavertainen kaikille, se tarjoaa tarinoita ja tietoa kenelle vain kuka haluaa etsiä. Kaikki aivan ilmaiseksi.

Meillä on paljon tutkimustietoa siitä, mitä hyötyä lukemisesta on. Lukeminen muun muassa kehittää empatiakykyä ja tietysti mielikuvitusta, alentaa stressiä sekä kehittää lukutaitoa, mikä puolestaan on merkittävä, koko loppu elämään vaikuttava taito. Lukevat lapset myös menestyvät paremmin koulussa ja myöhemmin työelämässä.

Kaikki nämä ovat erinomaisia ja hyödyllisiä asioita, mutta kirjan lukemisen keskiössä on mielestäni silti itse lukemisen kokemus. Parhaimmillaan kokemus tempaa lukijan kokonaan pois tästä todellisuudesta, keskellä suuria seikkailuja ja suuria tunteita. Lukiessa aivoissamme aktivoituvat samat alueet kuin jos kokemus olisi todellinen – eli toisin sanoen päämme sisällä kokemus onkin todellinen, vaikka fyysinen ruumiimme ei poistuisi sohvalta mihinkään.

Minulla on kunnia pitää juhlapuhe Haapajärven koululaitoksen 140 vuotta ja kirjaston 170 vuotta -juhlaan liittyen. Molemmat instituutiot ansaitsevat kiitoksensa. Sekä kirjasto että koulu ovat molemmat ovat ensiluokkaisia järjestelmiä, joiden varassa lepää iso osa suomalaista tasa-arvoa ja hyvän elämän mahdollisuuksia.

Kun aloin hahmotella tätä puhetta, koin, että juuri lukemisen merkityksestä puhuminen olisi paras tapa kunnioittaa sekä koulua että kirjastoa, joiden molempien keskiössä hyvä lukutaito eittämättä on.

Suomessa julkaistaan paljon laadukasta lasten- ja nuortenkirjallisuutta, mutta valitettavasti etenkin nuortenkirjallisuuden julkaisumäärät ovat laskussa sekä sen saama näkyvyys esimerkiksi mediassa on todella huolestuttavalla tasolla. Samaan aikaan tutkimukset näyttävät, että lukutaito on laskusuunnassa, ja nuoret lukevat vähemmän kuin koskaan.

Hyvä Haapajärven koulun ja kirjaston väki, lasten ja nuorten lukutaito on varmasti asia, josta me kannamme yhteistä huolta. Tilanteen parantamiseksi ei valitettavasti löydy yhtä taikakeinoa. Jos lukutaito olisi joki, se vaatisi täyttyäkseen useiden pienten purojen virtauksen. Yhdessä purot paisuisivat leveäksi joeksi, joka syöksyisi voimalla kohta merta – lukemisen merta.

Oma lukijan polkuni alkoi lapsena siitä, että minulle luettiin ääneen. Tarinat olivat tuolloin hauskoja ja jännittäviä kokemuksia, ne herättivät tunteita, joita jäi kaipaamaan ja joiden luo halusi palata. Siksi pienet lapset usein pyytävät samojen kirjojen lukemista yhä uudestaan ja uudestaan. Kun opin itse lukemaan, jatkoin omatoimista lukemista, koska meillä oli kotona aina paljon erilaisia kirjoja tarjolla. Lukeminen ei sinänsä vaatinut minulta erityistä vaivannäköä, jos käyntejä kirjastoon ei sellaiseksi lasketa. Kun teini-ikä ja lukuisat muut kiinnostuksen kohteet koittivat, lukemiseni jatkui, koska tarinoista saatu kokemus oli niin vahva ja niin koukuttava – ja koska kiinnostavia vaihtoehtoja oli edelleen tarjolla.

Kun luen kirjoja, en mieti sitä, mitä ne minulle opettavat tai miten ne minua kehittävät. Sen sijaan koen asioita: tunteita ja tapahtumia. Ja se kokemus, jonka lukemisesta saan, on syy, miksi aina uudestaan palaan kirjojen ääreen. Se on syy, miksi itse haluan kirjoittaa kirjoja.

Meitä ihmisiä liikuttaa paljon enemmän tunteet kuin järki. Siksi hyvässä tarinassa on todella paljon voimaa.

Minä haaveilen siitä, että mahdollisimman moni ihminen voisi löytää kirjat ja niiden synnyttämät kokemukset, lukemisen ilon ja nautinnon. Haaveilen siitä, että lasten- ja nuortenkirjallisuutta voitaisiin arvostaa yhtä arvokkaana kirjallisuutena kuin aikuisten kirjallisuutta. Oikeastaan jopa väitän, että ilman lasten- ja nuortenkirjoja ei olisi myöskään aikuisten kirjoja! Tai aikuisia lukijoita.

Koulu ja kirjasto ovat merkittävässä roolissa lukutaidon kehittämisessä mutta ennen kaikkea lukemisen ilon löytämisessä. Lapsille ja nuorille meidän ei mielestäni tarvitse puhua niinkään lukemisen hyödyistä vaan sen tuomasta kokemuksesta. Vaikka lukeminen on monella tavalla hyödyllistä, nuorten näkökulmasta kyse on viihteestä, ja niin kuuluukin olla. Siksihän me aikuisetkin luemme kirjoja: koska ne viihdyttävät meitä.

Minä olen kasvanut kirjojen keskellä ja lukeminen on meillä kotona ollut osa jokapäiväistä elämää. Rakastan hyviä tarinoita, ja parhaimpien pariin palaan itsekin edelleen yhä uudestaan ja uudestaan. Kuten aiemmin kerroin, kirjat ovat monella tavalla vaikuttaneet elämäni kulkuun ja herättäneet minut uskomaan mahdollisuuksiin, joihin en ehkä ilman kirjoja olisi uskonut. Olen tavoitellut useita tarinoiden minussa synnyttämiä haaveita, ja monet niistä ovat toteutuneetkin.

Hyvät tarinat ovat mielestäni jokaisen ihmisen, etenkin jokaisen lapsen, oikeus.

Kun annat lapselle kirjan, annat hänelle koko maailman."

Hauskaa oli, että kun olin käynyt tämän puheeni pitämässä, niin somessa silmiini sattui Silvia Hosseinin Ylioppilaslehteen kirjoittama essee Kaunokirjallisuus empatian markkinoilla. Siinä Hosseini väittää, että tutkimustulokset lukemisen hyödyistä, kuten empatian kehittymisestä, eivät välttämättä pidä paikkaansa. Itse asiassa Hosseini toivoo, ettei kirjallisuutta edes arvioitaisi mistään hyötynäkökulmasta.

Hossein kirjoittaa: "Jostain syystä kaikista taidemuodoista nimenomaan kirjallisuus alistetaan itsensä kehittämisen välineeksi. Muidenkin taiteen lajien yhteydessä törmää hyötypuheeseen, mutta harvemmin. Musiikillisen ja matemaattisen lahjakkuuden korrelaatio tiedetään, mutta kukaan ei ehdota niiden välille kausaliteettia: musiikin kuuntelu kehittää matemaattisia taitojasi.
– – –
Toivoisin, että taiteeseen liittyvä hyötypuhe lopetettaisiin kokonaan. En siksi, että taide olisi mielestäni hyödytöntä, vaan koska taide ja sen vaikutukset ovat niin monimutkaisia, hienovireisiä ja kerroksellisia, ettei niitä kannata mittailla ja punnita ainakaan kovin arkisilla välineillä."

Hosseinin essee on erittäin mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä, suosittelen lämpimästi sen lukemista.

En ole itse vielä valmis hylkäämään kaikkia kirjallisuuteen liittyviä hyötyväitteitä, mutta Hosseini sai minut pohtimaan asiaa uudesta kulmasta. Mutta ajatteleepa kirjallisuutta sitten hyödyn vai huvin näkökulmasta, sillä ei liene väliä, kunhan se johtaa kirjojen lukemiseen.

Kolmen kirjan vuosi 2022

hyvonenhelena@gmail.com (Helena Immonen) — Thu, 05 Aug 2021 08:20:15 GMT

Kesäloma on vietetty ja kirjoittaminen jatkuu – ihanaa!

Minulta ilmestyy ensi vuonna kolme kirjaa. Kolme! Välillä tuntuu etten oikein itsekään usko sitä. Reilu kaksi vuotta sitten minulla ei ollut yhtään ainoaa kustannussopimusta. Sitten sain ensimmäisen, toisen, ja nyt niitä onkin yhteensä jo viisi. Pakko nipistää itseäni…

Minulla on tänä vuonna siis melkoinen kirjoitusurakka vielä edessä, mutta olen intoa täynnä. Toistaiseksi ei ole minkäänlaista paniikkia ilmassa. Katsotaan sitten loppuvuodesta, mikä on tilanne...

Lastenkirjani Näkymätön Milanna kakkososa onkin jo aika hyvällä tolalla, tekstin puolesta ihan viimeistelyjä vaille valmis. Siitä tulee vauhdikkaampi kuin ykkösestä, ja on ollut hauskaa luoda uusia hahmoja sekä päästä sukeltamaan Näkymättömien kaupungin syövereihin syvemmin.

Operaatio Punaisen ketun jatko-osa on työn alla. Tähän mennessä olen kirjoittanut ensimmäistä versiota noin kolmasosan. Juonilinjat risteilevät päässäni ristiin rastiin, ja yritän saada niitä asettumaan uomiinsa. Jatko-osasta tulee hieman erilainen, mutta maanpuolustus, turvallisuuspolitiikka ja realistiset, viime vuosinakin nähdyt, valtiolliset vaikuttamiskeinot säilyvät kiinteänä osana tarinaa. Tapahtumat eivät kuitenkaan keskity pelkästään Suomeen, vaan kansainvälisesti tapahtuu myös paljon.

Kirjoittamisprosessi on nyt hieman erilainen. Punaisen ketun kohdalla minulla oli niin vahva visio siitä, että haluan kertoa suomalaisen reserviläisen tarinan sodassa. Kertoa, miten sota vaikuttaisi tavallisiin ihmisiin, yhteiskuntaan ja arkeen. Jatko-osaa työstäessä ajatukset on enemmän siinä, miten kirjoitetaan hyvä trilleri, jossa juoni nousee vielä seuraavalle tasolle. Ihmisiä ja inhimillisyyttä en kuitenkaan unohda! Katsotaan, mikä on lopputulos. Kirjoittaminen ainakin on kutkuttavaa, ja jälleen kerran minulla on työtä tukemassa joukko kovia asiantuntijoita ja ammattilaisia.

Kolmas ensi vuonna ilmestyvä kirja on +9-vuotiaille lapsille suunnattu fantasiakirja, joka kertoo kotitontusta. En oikein tiedä mitä tässä vaiheessa voisin siitä kertoa. Ehkä sen, että kirjan aihio on muhinut minulla tietokoneen syövereissä useita vuosia. Olen kirjoittanut ensimmäiset 50 sivua muutama vuosi sitten, ja jo silloin tiennyt, että tässä tarinassa on minulle jotain aivan erityistä. Kirja on selkeästi fantasiaa, minkä kirjoittamisesta olen lapsesta asti haaveillut. Milannan luokittelen enemmän saduksi, vaikka fantasiaa sekin tavallaan on.

Myös tämän kirjan kustantaa iki-ihana Kumma-kustannus.

Näiden kirjojen lisäksi minulla on kolme muuta käsikirjoitusta enemmän tai vähemmän kirjoitettuna odottamassa vuoroaan. Tuntuu siltä, että kun olen koko elämäni odottanut tähän tilanteeseen pääsemistä, tarinat vain pulppuavat ulos ja vaativat tulla kirjoitetuksi. Ne ovat odottaneet vuoroaan sisälläni, ja nyt ne haluavat vapaaksi. Ja minä haluan antaa niiden elää!

Joten huikean kirjavuoden 2022 jälkeenkin minulta on odotettavissa lisää kirjoja. Mutta ei mennä asioiden edelle. Nyt nautin siitä, mitä kirjoitan tänä vuonna.

Kirjailijaidentiteetti – onko minulla sellaista?

hyvonenhelena@gmail.com (Helena Immonen) — Mon, 14 Jun 2021 08:31:12 GMT

Olen viime aikoina pohtinut kirjailijaidentiteettiä. Onko minulla sellaista, tai kuuluisiko minulla olla? Millaisena kirjailijana itseni näen ja onko sillä väliä, miten minut määritellään julkisuudessa?

Kun palkitun sotatrillerini Operaatio Punainen kettu jälkeen minulta ilmestyi lastenromaani Näkymätön Milanna, moni ihmetteli genren vaihtoa. Ulospäin se tietysti helposti näytti sellaiselta, vaikka itse en ole koskaan ajatellut, että minun pitäisi olla jonkun tietyn tyylinen kirjailija tai keskittyä johonkin genreen. Päinvastoin ajattelen, että on hauskaa (ja haastavaa!) vaihdella tyylilajeja, enkä missään nimessä halua lukkiutua mihinkään tiettyyn genreen.

Näkymätön Milanna oli kirjoitettuna jo ennen Punaista kettua, joten minulle lastenkirjani oli olemassa jo ennen sotatrilleriä, ja oikeastaan Ketun kirjoittaminen oli se genren vaihto. Alkuperäinen kirjailijaintohimoni onkin lasten- ja nuortenkirjallisuuden puolella, fantasiassa ja seikkailukirjoissa. Niitä itse ahmin lapsena, ja ahmin edelleen. Lasten seikkailukirjojen kirjoittaminen on ihan omanlaista kirjoittamista, siinä minulle ei tule kyllästymistä tai tuskastumista oikeastaan laisinkaan. Onneksi saan tätä tyyliä toteuttaa myös jatkossakin, sillä ensi vuonna minulta ilmestyy kaksi lastenromaania, jotka molemmat ovat fantasiaseikkailuja.

Näiden lisäksi ensi vuonna ilmestyy Punaisen ketun jatko-osa, joten kirjoittamista tälle vuodelle riittää. Välillä tuntuukin ihan uskomattomalta, että saan kirjoittaa näin paljon!

Ensi vuoden kirjat ovat siis jo selvillä, mutta sen jälkeen kaikki on jälleen avoinna. Se tässä onkin niin kutkuttavaa. Millaista haluaisin seuraavaksi kirjoittaa? Kirjoittaisinko perinteisemmän dekkarin, vai jotain aivan muuta? Varmaa on vain se, että kirjoittamista jatkan. Uskon vahvasti, että tulen jatkossakin kirjoittamaan ainakin fantasiaa/seikkailukirjoja.

Olen myös onnekas, sillä minulla on kaksi kirjailijanuraani täysillä tukevaa kustantamoa: Docendo (CrimeTime) trillereille sekä Kumma-kustannus lastenkirjoille. Molemmat kustantamot ovat myös kannustaneet minua eri genrejen kirjoittamisessa.

Muitakin kiinnostavia kirjoitusprojekteja on meneillään, mutta kerron niistä lisää tuonnempana.

Mutta lopuksi ehkä vastaus otsikon kysymykseen: onko minulla kirjailijaidentiteettiä? Luulen että kiinnityn vahviten jännitykseen ja seikkailuun, sillä ne ovat läsnä oikeastaan kaikissa ilmestyneissä sekä työn alla olevissa teksteissäni. Voisin siis mieltää olevani seikkailukirjailija – tai vaikka seikkailija-kirjailija! Mutta pidätän itselläni oikeuden vaihtaa tästä vaikkapa hitaaseen, filosofiseen proosaan, mikäli siltä tuntuu.