Olen julkaissut jo sen verran monta kirjaa (16 tarkalleen), että tiedän jo aika hyvin, miten kirjoitusprosessi omalla kohdallani etenee. Ensin saan idean. Se voi olla kohtaus mistä kohtaa tarinaa tahansa, yksittäinen ajatus tai dialogi. Useimmiten aloitan siitä. En tiedä tarinasta välttämättä vielä muuta. Kirjoittamalla se kuitenkin aukenee, kirjain kirjaimelta, rivi riviltä, sivu sivulta. Tarina alkaa elää.

Tähän prosessiin kuuluu lähes aina se, että aluksi olen innoissani ideasta. Uskon siihen. Aloitan tarmokkaasti. Jossain kohtaa ensimmäistä versiota kirjoittaessa iskee kuitenkin epätoivo. Ei tästä tule mitään. Teksti on aivan surkeaa. Ei tällaista voi julkaista. En osaa mitään.

Tunnistan tämän tunteen onneksi nykyään helposti, enkä enää oikeastaan välitä siitä. Kun sisäinen ääni kuiskii, että teksti on huonoa, vastaan: ei se haittaa. Tämä on ensimmäinen versio. Se saakin olla surkea. Jos ääni yrittää vakuuttaa, etten osaa mitään, vastaan yhtä päättäväisesti: olen ennenkin osannut. Tiedot ja taidot eivät ole minnekään kadonneet.

Paras taktiikka taklata tämä epätoivon alho on hyväksyä epätäydellisyys ja keskeneräisyys. Nykyään se onnistuu minulta melko helposti. Hyökkään tekstin kimppuun kuin se olisi taikina: vaivaan vaikka tuntuisi liian vetelältä tai liian paksulta. Tekemällä se oikenee. Kirjoitan silloinkin, kun tuntuu tahmealta, koska olen oppinut, että tunteet voivat huijata meitä. Tunteet eivät välttämättä heijasta todellisuutta.

Pusken siis kaikkien näiden tunteiden läpi ja lopulta saan ensimmäisen version valmiiksi. Lähetän sen kustannustoimittajalle. Tiedän, että teksti on vielä raakile, eikä se vaivaa minua. On todellakin helpompi päästää irti, kun hyväksyy keskeneräisyyden.

Seuraavaksi jännitän kustannustoimittajan kommentteja. Minulla on ihania kustannustoimittajia (jokaisella kirjasarjalla omansa), joten tiedän, että kommentit ovat perusteltuja. Helpotun, kun palaute alkaa kannustuksella. Kustannustoimittaja on löytänyt käsikirjoituksesta paljon hyvää. Tarina on vetävä, juoni kulkee, kyllä tämä toimii. Sitten mennään vikoihin, mutta rakentavalla tavalla. Parannetaan tätä ja kehitetään tuota. Hiotaan reunoja ja terävöitetään fokusta. Hyvä tästä tulee.

Hyvä palautteenantokyky on todella arvokas taito, mutta yhtä lailla tärkeää on osata vastaanottaa palautetta. Kirjailijan ammatissa siihen marinoituu aika nopeasti. Herkkähipiäinen ei pitkälle pötki, sillä kukaan ei ole niin suuri nero, että kirjoittaa ensimmäisellä kerralla täysin valmiin kirjan – paitsi ehkä Mika Waltari, joka ilmeisesti kirjoitti Sinuhe Egyptiläisen alusta loppuun yhden kesän aikana eikä kirjaintakaan muutettu lopulliseen versioon. Mutta me tavalliset kuolevaiset joudumme editoimaan tekstejämme.

Takaisin kirjaprosessiin. Toista versiota työstäessäni olen yleensä taas intoa täynnä. Luotan kustannustoimittajan ammattitaitoon ja kommentteihin. Ja alan taas uskoa tarinaan. Toisesta versiota tulee jo paljon parempi. Vielä on kuitenkin töitä edessä. Tehdään kolmas versio. Ehkä neljäskin.

Tämä prosessi on toiminut oikein mainiosti 16 tai oikeastaan 18 kirjan kohdalla (17. lähti juuri painoon ja 18. taittoon). Kuudetta trilleriäni eli Pronssiyötä kirjoittaessa olen kuitenkin välillä vajonnut sellaisiin epäilyksiin, että entä jos prosessin lopputuloksena syntyykin huono kirja? Kai sekin on mahdollista, suorastaan todennäköistä. Ei kai kirjailijakaan voi joka kerta onnistua? Tietysti toivon ja uskon, että kustannustoimittajani, esilukijani tai tuottajani uskaltaisivat hyvissä ajoin sanoa, jos tarina ei toimi. Jos se siis olisi niin huono, ettei sitä saisi editoimallakaan toimivaksi. Mutta mitä sitten? Olisiko minulla pokkaa perua kirjan julkaisu? Lykätä sitä seuraavaan vuoteen ja kirjoittaa koko roska uusiksi? Toivon, että olisin niin rohkea. Sellainen päätös olisi taloudellisesti todella vaikea, sillä tuloistani suurin osa tulee aikuisten trillereistä. Ilman jokavuotista trillerituotantoa en voisi olla kokopäiväinen kirjailija.

Uskon, että pelkoja ja epävarmuuksia voi olla hyödyllistä käsitellä mielikuvaharjoittelun kautta. Niinpä aloin kuvitella, mitä se tarkoittaisi, jos tämä pelko toteutuisi. Kirja julkaistaan eikä siitä pidä oikein kukaan. Kriitikot haukkuvat, lukijat buuaavat eikä kirja myy hyvin. Mitä sitten? Ei maailma siihen kaadu. Varmasti minua ottaisi kunnolla pannuun. Olisin ehkä sietämätön läheisilleni pari päivää tai viikkoa. Avautuisin ystäville ja poistuisin hetkellisesti somesta. Tilanne olisi todella ärsyttävä ja turhauttava, mutta ei juuri sen suurempaa. Kukaan ei kuolisi eikä uranikaan siihen loppuisi. Jatkaisin kirjoittamista ja kustantajani varmasti julkaisisi kirjojani jatkossakin. Joutuisin ehkä tekemään jotain muitakin töitä siinä sivussa, jos tulot eivät huonon myynnin takia riittäisi elämiseen. Suurin osa kollegoistani tekee niin jo nyt.

Kun pääsin tämän mielikuvitusnäytelmäni loppuun, tajusin, että huonon kirjan pelko on isossa mittakaavassa aika turha pelko. Sitä paitsi huonous on todella subjektiivinen näkemys. Kuka muka käyttää sellaista valtaa, että voi julistaa kirjan yksiselitteisesti huonoksi ja saada kaikki muutkin uskomaan siihen?

Palaan siis yhä uudestaan siihen lähtökohtaan, että kirjaa ei voi kirjoittaa yleisö tai kriitikot mielessä vaan ainoastaan itselleen. Kirjasta on tehtävä sellainen, että on itse siihen tyytyväinen. Kun olen varma, etten muuttaisi kirjasta mitään, voin hyvillä mielin päästää sen käsistäni painokoneeseen. Tähän mennessä olen ollut jokaisen kirjan kohdalla tyytyväinen.

Pystyn kyllä elämään sen kanssa, jos joku ei tykkää kirjastani. Hankalampi on elää sen kanssa, jos itse en siitä tykkää.

Paras neuvo kirjoittamiseen on siis unohtaa kaikki kohina ympäriltäsi. Kirjoita vain itsellesi.