Sotatrillerien kirjoittaminen ei ole aina kovin helppoa. En tietenkään väitä, että minkään kirjan kirjoittaminen olisi: kaikissa teoksissa on varmasti omat vaikeutensa. Minun Operaatio Kettu -kirjoissani haastavuutta on lisännyt useiden juonilinjojen kuljettaminen limittäin, ja lopulta niiden sitominen yhteen. Tässä tekstissä avaan hieman omia työskentelytapojani.

Operaatio Punaista kettua kirjoittaessani halusin kuvata nykyaikaista sotaa lukijalle mahdollisimman ymmärrettävästi eri kulmista. Siksi valitsin eri tasoilla toimivat henkilöt, kenen kautta tilannetta kuvaan. Joni ja Riina ovat taktisen tason näkökulmahenkilöitä, eli heidän kauttaan halusin kertoa yksittäisen taistelijan, taistelijaparin, ryhmän ja paikoitellen joukkueen taistelusta. Tällä ruohonjuuritasolla lukija pääsee kokemaan, miltä itse taistelu tuntuu ja mitä siellä tapahtuu, mitä sotilas saattaa ajatella, tuntea ja tehdä. Tällä tasolla ei kuitenkaan avaudu sodan laajempi kuva, ja sitä varten tarvitsin operatiivisen kuvauksen. Mikael edustaa sitä puolta, eli Pääesikunnassa hän pääsee näkemään tilannekuvaa operatiivisella tasolla. Myös puolustusvoimain komentaja ja valmiuspäällikkö edustavat tätä tasoa, tosin komentaja joissain kohdissa myös ylempää eli strategista tasoa.

Kolmas taso on tosiaan strateginen taso, ja sitä tasoa kirjoissani edustaa tasavallan presidentti Sauli Niinistön näkökulmat. Siellä tehdään strategiset päätökset ja pyritään vaikuttamaan tilanteeseen kokonaisvaltaisemmin kuin yksittäisessä taistelussa tai joukkojen siirtelyssä.

Näiden kolmen tason kautta pystyin antamaan lukijalle monipuolisen kuvan sodasta, sen vaikutuksista ja toimista, joita sodassa tehdään. Tasojen kuljettaminen rinnakkain ei kuitenkaan ollut aina helppoa.

Miten sitten kirjani syntyvät? Minä olen kirjoittajana sellainen, etten tiedä etukäteen kaikkea, mitä kirjassa tapahtuu. En pysty suunnittelemaan juonta tarkkaan, se ei vain onnistu. Minulle tarina syntyy kirjoittaessa. Se elää omaa elämäänsä, ja pääsee yllättämään minutkin. Esimerkiksi Napakettua kirjoittaessa en todellakaan vielä puolivälissäkään tekstiä tiennyt, miten kirja tulee päättymään. En siis ollut etukäteen päättänyt, että kirjan juoni jää osittain kesken. Tämä loppuratkaisu on herättänyt keskustelua, ja tiesin kyllä, että se tulee jakamaan mielipiteitä. Mutta tarina vain vei minua siihen suuntaan, ja olen oppinut itsestäni kirjoittajana sen verran, että tarinaa on kuunneltava. Totta kai kirjailija tekee kirjoittamisen aikana lukuisia päätöksiä siitä, mihin suuntaan juonta vie, mitä henkilöille tapahtuu ja niin edelleen. Joskus juoniratkaisuja muutetaan myöhemmässä kirjoitusvaiheessa, ja ne ovat kaikki tietysti kirjailijan aktiivisia päätöksiä. Mutta tarinan syntyminen on luova prosessi, jossa kirjailijan on luotettava siihen sisäiseen intuitioon, joka vie tarinaa eteenpäin. Jos rupeaa liiaksi taistelemaan intuitiota vastaan, kirjasta ei tule mitään. Kirjan juoni voi siis mennä sellaiseen suuntaan, jota itsekään ei aluksi nähnyt. Napaketun kohdalla kävi sitten niin, että loppuratkaisu pääsi hieman yllättämään minutkin. Päätin kuitenkin luottaa tarinaan.

Näin kirjoittaminen etenee ainakin omalla kohdallani – toki eri kirjailijoilla on erilaisia työskentelytapoja, ja toiset tietävät tismalleen mitä jokaisessa kirjan luvussa tapahtuu. Minä en tiedä, ja se on osa kirjoittamisen hauskuutta. Se on seikkailu minullekin.

No, en tietenkään tässä väitä, että lähtisin kirjoittamaan Kettuja täysin ilman mitään alkuajatusta kirjasta. Tietysti minulla on idea. Ennen kirjoittamista teen paljon taustatutkimusta, ja sen aikana erilaisia ajatuksia kirjan suhteen muodostuu. Ne eivät vielä kuitenkaan ole valmis juoni – jotain silti tiedän etukäteen. Ennen kuin alan kirjoittaa, tiedän yleensä suurin piirtein, millaisia sotilaallisia operaatioita haluan kirjaan sisällyttää ja mikä on tarinan strateginen tilanne. Ajattelen kirjan kehystä siis sotilaallisen toiminnan kautta. Päähenkilöiden tarinat syntyvät puolestaan lähes täysin vasta kirjoitusvaiheessa. Eli toisin sanoen ennen aloittamista tiedän, mitä haluan strategisella tasolla tapahtuvan ja millaisia operaatioita haluan kuvata, mutta miten se kaikki vaikuttaa kirjan henkilöihin taktisella tasolla, syntyy vasta kirjoittaessa.

Taktinen taso on päähenkilöiden kannalta ehkä se tärkein. Siellä ihmisten elämä muuttuu, siellä he joutuvat kohtaamaan vaaran paikat ja tekemään vaikeita päätöksiä. Myös lukijan kannalta tämä on mielestäni tärkein taso, koska se tuo esiin asioiden inhimillisen puolen. Sodan ja toiminnan keskellä on aina ihminen, tunteva ja inhimillinen yksilö, jonka elämä muuttuu tarinan tapahtumien seurauksena. Operatiivisen päätöksen tehnyt sotilasjohtaja ei näe niitä ihmisiä, joiden elämään vaikkapa ohjuksen ampuminen vaikuttaa. Minä haluan kertoa lukijalle niistä ihmisistä.

Ennen kuin kirjoitan sotilasoperaatioista, käyn operaation läpi karttaharjoituksena jonkun tai joidenkin sotilasasiantuntijoiden kanssa. Tämä on Punaisesta ketusta asti osoittautunut tehokkaaksi ja melkeinpä ainoaksi tavaksi kirjoittaa uskottavia sotilasoperaatioita ja taistelukohtauksia. Onnekseni minua on siunattu loistavilla asiantuntijoilla, jotka ovat olleet halukkaita auttamaan kirjojeni kanssa.

Karttaharjoituksissa teen maastontiedustelun esimerkiksi Google mapsin tai paperikarttojen avulla. Minulla on harvoin mahdollisuutta käydä itse paikan päällä, mutta joskus olen tehnyt niinkin. Sitten pohditaan vihollistilanne: millainen vihollinen on vastassa? Mitä joukkoja tai aseistusta on mukana? Millaisia vaikuttamisen keinoja voisi olla ennen varsinaista iskua? Lopulta päästään suomalaisten sotilasoperaatioihin ja mietitään, mitä joukkoja ja millaisella vahvuudella käytettäisiin tällaista vihollista vastaan, mitä aselajeja ja suorituskykyjä, miten puolustushaarojen yhteistoiminta kuvataan ja niin edelleen. Vasta kun koko operaatio on suunniteltu paperilla niin, että sen voisi oikeastikin toteuttaa, alan kirjoittaa sitä yksittäisten taistelijoiden kuten vaikka Jonin kautta.

Ilman tällaisia karttaharjoituksia ja operaatioiden suunnittelua yhdessä asiantuntijoiden kanssa en voisi ikinä kirjoittaa taistelukohtauksia. Se ei vain onnistuisi. Ei voi kuvata taistelijan etenemistä ja taistelun käännekohtia tietämättä, miten vastaava hyökkäys tai puolustustaistelu oikeasti voitaisiin toteuttaa. Tai tietämättä, millaista maasto on taistelupaikalla, mitä rakennuksia siellä on, mitä kautta on edettävä ja niin edelleen. Ilman kirjailijan ymmärrystä näistä asioista kerronta on epätarkkaa eikä lukijalle synny selvää kuvaa tilanteesta.

Operaatiot, taistelut ja strategiset päätökset ovat palapelin palasia, joita sitten asettelen paikoilleen. Missä kohtaa mitäkin tapahtuu, kuka henkilö kokee mitäkin, miten nämä palat sopivat yhteen ja missä järjestyksessä? Valmis palapeli muodostaa täyden kuvan, jossa ihmisten tarinat tulevat esiin. Tavoitteeni on aina kuvata kirjan tapahtumia ja sotilaallista toimintaa mahdollisimman uskottavasti, mutta pitää ihmiset kaiken keskiössä. Ihmisillehän nämä asiat tapahtuvat. Eivät he ole robotteja. Sinusta ja minusta minä kirjoitan, tavallisista suomalaisista, jotka joutuvat koviin paikkoihin. Miten sinä reagoisit? Miltä minusta tuntuisi? Niitä asioita minä ajattelen, kun kuvaan kirjojeni henkilöitä.

Lopulta, jos onnistun ja olen tehnyt työni hyvin, tämä monimutkainen palapeli loksahtaa kohdilleen ja kuvasta saa selvää. Kaikille se kuva ei näyttäydy samanlaisena, mutta sehän taiteessa onkin hienoa. Jokainen voi tulkita sitä omista lähtökohdistaan käsin, nähdä siinä erilaisia asioita.

Kohta minun on aloitettava neljännen Ketun kirjoittaminen, ja tämä sama prosessi on jälleen edessä. Se on raskas ja kuluttava, mutta myös palkitseva uurastus. Tiedän, että tulee tilanteita, joissa vaivun epätoivoon ja ajattelen, ettei kirjasta koskaan tule valmista, tai jos tuleekin, ei ainakaan ymmärrettävää kokonaisuutta. Yritän silloin muistaa katsoa aiempia Kettu-kirjoja. Sainhan nekin lopulta valmiiksi, vaikka jokaisen kohdalla olen kokenut samat epätoivon tunteet. Epätoivoa ei siis kannata pelätä, se tulee joka tapauksessa jossain kohtaa kirjoittamista.

Eli hommiin vaan Juha Vainion sanoin: Tulta päin!