Olen pitkään miettinyt, miten kirjoittaa alaamme dominoivasta kärsivän kirjailijan narratiivista. Aihe on herkkä ja monelle kipeä, enkä missään nimessä halua vähätellä kenenkään kokemuksia. Ymmärrän hyvin monien kollegoiden tuskan ja tuen tavoitteita kestävämpien olosuhteiden rakentamisesta kirjailijoille. Mielestäni kirjailijoiden tulee saada parempia kustannussopimuksia ja enemmän mahdollisuuksia apurahoihin, lainauskorvauksia tulee korottaa ja niin edelleen. Pidän suomalaisen yhteiskunnan kannalta aivan kriittisenä sitä, että saamme ylläpidettyä rikasta ja monipuolista kirjallisuutta (ja muutakin kulttuuria), mikä edellyttää, että kirjailijoilla ja taiteilijoilla on mahdollisuus tehdä työtään.

Samalla koen, että nykyinen keskusteluilmapiiri ei aina mahdollista sen kertomista, että kaiken tämän murroksen, epävarmuuden ja tuskan keskellä on kirjailijoita, jotka eivät kärsi tai koe olevansa sorrettuja. Jotka voivat tehdä kirjailijan työtä tyytyväisinä.

Toki kaikki alalla olevat varmasti tiedostavat tämän, sillä tietenkin on hyvin tiedossa, ketkä nykyaikana myyvät hyvin ja voivat elää kirjailijan työllä. Silti olen useita kertoja kohdannut asetelman, jossa omaan tilanteeseensa tyytyväisen kirjailijan ei ole hyväksyttävää tuoda tätä esille, koska mitäpä hän voisi tietää alan ”todellisesta tilanteesta”.

Tämä ”todellinen tilanne” vaatii, että kirjailijan on pysyttävä yhteisessä narratiivissa, joka hallitsee kirja-alan sisäistä keskustelua. Ja se narratiivi on, että kirjailija on uhri, joka kärsii, ja piste.

Minusta tämä on surullinen narratiivi, jolla saadaan aikaan ehkä enemmän harmia kuin hyötyä.

Olen itse tullut alalle 2020-luvulla. Esikoisromaanini julkaistiin vuonna 2020, enkä ole koskaan elänyt kirjallisuuden kulta-aikoja, joihin kokeneemmat kollegat usein viittaavat. Olen aloittanut urani silloin, kun ala on ollut valtavassa murroksessa, eikä tie ole suinkaan ollut suora tai kuopaton. Minulle ei kuitenkaan ole ollut olemassa mitään muuta markkinatilannetta tai todellisuutta kuin tämä nykyinen. Ja tässä markkinassa olen tehnyt valtavan määrän töitä ja mennyt määrätietoisesti eteenpäin, jotta olen päässyt siihen pisteeseen, jossa nyt olen: Voin olla kokopäiväinen kirjailija. Kovan työn lisäksi menestykseni taustalla on taatusti aimo annos sattumaa ja onnenkantamoista. Elämässä on aina mukana elementtejä, joita emme voi hallita (sen vuoksi meillä on myös paljon lahjakkaita ja ahkeria kirjailijoita, jotka eivät valitettavasti pääse bestseller-listoille. Ja siksi en todellakaan tässä vihjaa, että jos kirjailijat vain tekisivät kovasti töitä, myyntimenestys seuraisi perässä).

Ymmärrän, että on inhimillistä haikailla vanhoja hyviä aikoja. Valitettavasti ne ajat eivät ole tulossa takaisin. En itse ole koskaan sisäistänyt, mitä hyötyä menneessä vellomisesta on. Sen sijaan arvostan sitä, että kaikkien vaikeuksien keskellä tartutaan toimeen ja tehdään sille kurjuudelle jotain (ja tiedän kyllä, että tämä ei ole aina niin helppoa tai yksioikoista).

Yksi esimerkki polarisoituneesta keskustelusta ovat äänikirjat (ja samalla nostan hattua sille, että jotkut kirjailijat ovat ryhtyneet toimiin tässä asiassa).

Kokopäiväinen kirjailijuus ei olisi minulle mahdollista ilman äänikirjoja. Tuloistani noin 60 prosenttia tulee äänikirjapalveluista. En usko, että painettuja kirjojani myytäisiin merkittävästi enemmän, vaikka äänikirjoja ei olisi. Tunnen monta kollegaa (enimmäkseen naisia), joiden tulot ovat nousseet äänikirjojen myötä. Tätä on kuitenkin vaikea sanoa ääneen, koska ainoa haluttu totuus on se, että äänikirjat ovat romahduttaneet kirjailijoiden tulot. Monen kirjailijan tulot ovatkin romahtaneet, mutta syyt siihen ovat kyllä paljon moninaisemmat.

Kirjailijoiden ja taiteilijoiden ahdinko tämän päivän Suomessa on tietenkin valitettavan totta. Mutta miten paljon ahdinkoon vaikuttavat alan sisäiset käytänteet ja miten paljon yhteiskuntamme yleinen alennustila, globaali taloustilanne sekä ylipäätään tämä jatkuva kriisistä toiseen marssiminen? Epävarmuus sekä ahdistus yhteiskunnassa ovat lisääntyneet aivan kaikilla aloilla. Kyse ei ole pelkästään kirja-alan ongelmista.

Ne ovat valtavan suuria asioita ratkottavaksi.

Silti tässäkin ajassa ja kaiken tämän keskellä on mahdollista elää kirjailijan työllä ja olla tyytyväinen omaan tilanteeseensa. Minä olen yksi tällainen kirjailija, ja tunnen heitä lukuisia lisää. En ole niin menestynyt, että voisin vaikkapa pitää välivuoden, vaan tuloni ovat riippuvaisia vuosittaisesta julkaisutahdista, mutta pärjään kuitenkin kirjailijan työstä saamillani tuloilla. Minusta me tarvitsemme myös näitä tarinoita – tyytyväisten tai ainakin semityytyväisten kirjailijoiden näkökulmia. Jos kaikkea hallitsee kurjuus ja ahdistus, siitä tulee helposti itseään ruokkiva kehä. Tarvitaan mahdollisuuksien näköaloja.

Tuen aivan ehdottomasti ponnisteluja kirjailijoiden ja muiden taiteilijoiden aseman ja työmahdollisuuksien parantamiseksi. Tällä kentällä on paljon tehtävää, ja työtä pitää tehdä yhdessä. Mutta haluaisin nähdä myös toivoa luovia puheenvuoroja. Se ei tarkoita silmien sulkemista ongelmilta (en koskaan ehdottaisi sellaista), vaan näkökulmien monipuolistamista. Sillä näissäkin oloissa hyvä elämä ja hyvä ura on mahdollista saavuttaa.