Nykyään puhutaan paljon kirjan koukuttavuudesta. Maailma ympärillämme on täynnä erilaisia koukuttavia asioita, jotka vievät huomiomme ja aikamme. Tylsät tai vähemmän jännittävät asiat eivät enää kiinnosta. Pärjätäkseen tässä kiihtyvässä kilpailussa ihmisten ajasta kirjallisuudenkin on oltava koukuttavaa.

On useita eri tapoja kirjoittaa koukuttavaa tekstiä, enkä yritä tässä esitellä mitään ainoaa oikeaa tapaa. Olen lukenut lukuisia, hyvin eri tavalla kirjoitettuja koukuttavia kirjoja.

Kaikkein tärkeintä on tarinan imu. Se voi syntyä hyvin monista eri asioista. Imu ei välttämättä tarkoita räväkkää toimintaa luvusta toiseen. Imu tarkoittaa sitä, että tarina on niin kiinnostavasti kirjoitettu, että lukija haluaa tietää lisää. Hyväkin idea tai juoni voi lässähtää, jos toteutus ontuu.

Imun syntymiseen vaaditaan usein, että tarina etenee riittävällä tempolla – ei toki aina. Myös hyvin verkkaiset tarinat on voitu kirjoittaa vetävällä tyylillä.

Tarinan imu on asia, jota mietin hyvin aktiivisesti, kun kirjoitan. Kaikki kirjasarjani ovat juonivetoisia, mutta tempo vaihtelee. Esimerkiksi aikuisten trillereissä asioita voi kuvata ja taustoittaa laajemmin, sillä luotan siihen, että aikuislukija ei kyllästy ihan niin nopeasti. Se ei silti tarkoita, että tarina voisi junnata paikoillaan.

Yksi tärkeimmistä periaatteistani on se, että tarinan on mentävä eteenpäin kirjan jokaisessa luvussa. Tämä pätee niin aikuisten kuin lastenkirjoihin. Jokaisessa luvussa ei tarvitse olla toimintaa, mutta lukijalle on tarjoiltava joko uutta tietoa tai uusia käänteitä. Uusi tieto voi liittyä vaikka hahmon syventämiseen tai itse juoneen.

Purppurausvan animaagit -sarjani kirjat ovat vauhdikkaita ja täynnä yllättäviä käänteitä. Silti niissäkin on lukuja, joissa ei ole suoraa toimintaa. Luvuissa voidaan keskustella tai pohtia asioita. Keskustelut tai pohdinnat eivät kuitenkaan saa olla juonesta irrallisia – niiden on vietävä tarinaa eteenpäin.

Lastenkirjani ovat fantasiaa, ja fantasiassa maailmanrakennus on tärkeässä roolissa. Juonivetoisessa tekstissä maailmanrakennus tapahtuu toiminnan ohella. En voi pysähtyä pitkäksi aikaa kertomaan asioita, jotka ovat pelkkää maailmanrakennusta. Parhaiten fantasiamaailma syvenee lukijalle, kun tietoa tulee annosteltuna tarinan lomassa. Infodumppausta kannattaa vältellä, vaikka joskus se saattaa pieninä palasina olla tarpeen. Taitavinta infodumppausta on sellainen, että lukija ei edes tajua tulleensa infodumpatuksi.

Tässä tulikin ohimennen mainittua toinen kirjoittamisen periaatteeni, nimittäin tietojen annosteleminen. Lukijalla täytyy koko ajan olla sellainen olo, että jotain uutta ja mielenkiintoista tietoa on luvassa, kun vain jatkaa lukemista. Hahmosta paljastuu taustatietoa ja uusia kerroksia pikkuhiljaa, juoneen liittyen ripotellaan kiinnostavia täkyjä pitkin kirjaa. Tietysti näihin täkyihin pitää myös vastata eikä jättää niitä ilmaan roikkumaan.

Tiedon annosteleminen on taitolaji, jossa kehittymiseen olen itse halunnut panostaa. Tähän liittyy oleellisesti myös kirjan rakenne. Minulle tarinan rakenteen hahmottaminen on aina tullut luonnostaan, mutta sen – kuten kaiken muunkin kirjoittamisessa – voi ehdottomasti oppia.

Yksinkertaisuudessaan rakenne tarkoittaa sitä, missä järjestyksessä asiat tapahtuvat. Syvemmin se tarkoittaa tietenkin myös esimerkiksi sellaisia tarinankerrontaan liittyviä palasia kuten alkuesittely, edistyminen, käännekohdat ja loppuratkaisu. Jos tarina on samaa tasapaksua kerrontaa alusta loppuun, siinä harvemmin on imua.

Eli yhteenvetona: koukuttavan kirjan kirjoittamisessa tärkeintä on hallita tarinan imu.

Imu tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että lukija haluaa koko ajan tietää, mitä tarinassa tapahtuu seuraavaksi. Pelkästään hyvä kirjaidea tai mielenkiintoinen hahmo ei takaa tätä lopputulosta. Kirjoittaaksesi koukuttavan kirjan tarkastele tekstissä ainakin sitä, miten tarina etenee jokaisessa luvussa ja miten annostelet lukijalle tietoa. Lue omasta mielestäsi koukuttavia kirjoja ja pohdi, miten nämä asiat on kirjoissa toteutettu.

Lopuksi on hyvä muistaa, että tarinan imu syntyy lukijan mielessä. Se, mikä toisen mielestä on tylsää, voi toisen mielestä olla todella kiinnostavaa. Ei siis ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa tapaa luoda imua.