Minun piti marraskuun lopussa olla pitämässä juhlapuhetta Haapajärven kirjaston 170- ja koululaitoksen 140-vuotisjuhlassa. Koronarajoitusten kiristyminen kuitenkin johti juhlatilaisuuden peruuntumiseen. Kaikki juhlaan aiotut esitykset videoitiin, ja niinpä minäkin pääsin pitämään oman puheeni videokameran edessä. Puhuin paljon kirjaston roolista omassa elämässäni, mutta myös lasten ja nuorten lukemisen ja lukutaidon merkityksestä, ja haluankin nyt julkaista puheeni kokonaisuudessaan täällä blogissani. Puhe on videoitu 26.11.2021.

"Kun annat lapselle kirjan, annat hänelle koko maailman.

Osa teistä tuntee minut, olenhan syntynyt Oksavan kylällä, jonka kyläkoulussa olen käynyt ensimmäiset 6 opinvuottani, ja sieltä siirtynyt Haapajärven yläasteelle ja lopulta lukioon.

Olen kasvanut maalla, kuten tietysti kaikki haapajärviset, täällä siinä ei ole mitään ihmeellistä. Rakastin jo lapsena luontoa, ja erityisesti metsiä, jotka olivat toinen kotini. Mutta minut lapsena tunteneet tietävät, että minulla oli oman kotini sekä metsän lisäksi kolmaskin koti, ja se oli Haapajärven kirjasto.

Äitini oli pitkään töissä Haapajärven kirjastossa, ja olin jo ennen kouluikää tottunut siihen, että kotona oli paljon kirjoja. Lukeminen ei ollut oikeastaan mikään erillinen toiminta vaan se oli elämäntapa. Opin itse lukemaan ennen kuin menin kouluun ja siitä asti olen ahminut kirjoja.

Kun olin tarpeeksi vanha mennäkseni kirjastoon itsenäisesti, aloin käydä siellä usein koulun jälkeen. Äitini työkaverit tervehtivät minua kuin olisin ollut samaa perhettä, ja niinhän minä olinkin, kirjastoperhettä. Tunsin kaikki hyllyt ja kirjojen paikat ja tiesin jopa välillä mitkä kirjat eivät mahtuneet hyllyyn vaan löytyivät varastosta.

Lukeminen ei ollut minulle pelkkä harrastus vaan tajunnanräjäyttävä kokemus.

Olen huutanut kevättä Ronja Ryövärintyttären kanssa, taistellut örkkejä vastaan Keski-Maassa, jännittänyt mihin tupaan lajitteluhattu minut laittaisi Tylypahkassa, matkustanut maailman ympäri 80 päivässä ja ratkonut mysteerejä neiti etsivän kanssa.

Kirjat ovat avanneet minulle monenlaisia maailmoita ja mahdollisuuksia, ne ovat antaneet minun turvallisesti kokea lukuisia tunteita aina jännityksestä, pelosta ja surusta iloon, nauruun ja myötähäpeään. En osaa edes kuvitella millaista elämäni olisi ilman kirjoja, sillä ne ovat myös avartaneet omaa käsitystäni siitä, mikä elämässä ylipäätään on mahdollista. En tiedä olisinko ilman kirjojen seikkailuja lähtenyt etsimään seikkailuja omassa elämässäni, matkustelemaan ympäri maailmaa, tutustumaan uusiin ihmisiin ja kulttuureihin, luomaan ihan omaa tarinaani. Olisinko uskaltanut haaveilla yhtä suuria, olisinko uskaltanut tavoitella niitä haaveita yhtä rohkeasti? Elämäni tällaisena kuin se nyt on ei olisi mahdollinen ilman kirjoja.

Niin, kirjat ovat mahdollistaneet minulle tämän elämän, tämän alkavan uran kirjailijana. Kirjat – ja Haapajärven kirjasto. Ilman kirjastoa en olisi löytänyt lukuisia erilaisia kirjoja, en olisi kantanut kasapain niitä kotiin ja lukenut, oppinut, seikkaillut ja tuntenut.

Kirjastolaitos on yksi mahtavimmista keksinnöistä minkä tiedän, se on tasavertainen kaikille, se tarjoaa tarinoita ja tietoa kenelle vain kuka haluaa etsiä. Kaikki aivan ilmaiseksi.

Meillä on paljon tutkimustietoa siitä, mitä hyötyä lukemisesta on. Lukeminen muun muassa kehittää empatiakykyä ja tietysti mielikuvitusta, alentaa stressiä sekä kehittää lukutaitoa, mikä puolestaan on merkittävä, koko loppu elämään vaikuttava taito. Lukevat lapset myös menestyvät paremmin koulussa ja myöhemmin työelämässä.

Kaikki nämä ovat erinomaisia ja hyödyllisiä asioita, mutta kirjan lukemisen keskiössä on mielestäni silti itse lukemisen kokemus. Parhaimmillaan kokemus tempaa lukijan kokonaan pois tästä todellisuudesta, keskellä suuria seikkailuja ja suuria tunteita. Lukiessa aivoissamme aktivoituvat samat alueet kuin jos kokemus olisi todellinen – eli toisin sanoen päämme sisällä kokemus onkin todellinen, vaikka fyysinen ruumiimme ei poistuisi sohvalta mihinkään.

Minulla on kunnia pitää juhlapuhe Haapajärven koululaitoksen 140 vuotta ja kirjaston 170 vuotta -juhlaan liittyen. Molemmat instituutiot ansaitsevat kiitoksensa. Sekä kirjasto että koulu ovat molemmat ovat ensiluokkaisia järjestelmiä, joiden varassa lepää iso osa suomalaista tasa-arvoa ja hyvän elämän mahdollisuuksia.

Kun aloin hahmotella tätä puhetta, koin, että juuri lukemisen merkityksestä puhuminen olisi paras tapa kunnioittaa sekä koulua että kirjastoa, joiden molempien keskiössä hyvä lukutaito eittämättä on.

Suomessa julkaistaan paljon laadukasta lasten- ja nuortenkirjallisuutta, mutta valitettavasti etenkin nuortenkirjallisuuden julkaisumäärät ovat laskussa sekä sen saama näkyvyys esimerkiksi mediassa on todella huolestuttavalla tasolla. Samaan aikaan tutkimukset näyttävät, että lukutaito on laskusuunnassa, ja nuoret lukevat vähemmän kuin koskaan.

Hyvä Haapajärven koulun ja kirjaston väki, lasten ja nuorten lukutaito on varmasti asia, josta me kannamme yhteistä huolta. Tilanteen parantamiseksi ei valitettavasti löydy yhtä taikakeinoa. Jos lukutaito olisi joki, se vaatisi täyttyäkseen useiden pienten purojen virtauksen. Yhdessä purot paisuisivat leveäksi joeksi, joka syöksyisi voimalla kohta merta – lukemisen merta.

Oma lukijan polkuni alkoi lapsena siitä, että minulle luettiin ääneen. Tarinat olivat tuolloin hauskoja ja jännittäviä kokemuksia, ne herättivät tunteita, joita jäi kaipaamaan ja joiden luo halusi palata. Siksi pienet lapset usein pyytävät samojen kirjojen lukemista yhä uudestaan ja uudestaan. Kun opin itse lukemaan, jatkoin omatoimista lukemista, koska meillä oli kotona aina paljon erilaisia kirjoja tarjolla. Lukeminen ei sinänsä vaatinut minulta erityistä vaivannäköä, jos käyntejä kirjastoon ei sellaiseksi lasketa. Kun teini-ikä ja lukuisat muut kiinnostuksen kohteet koittivat, lukemiseni jatkui, koska tarinoista saatu kokemus oli niin vahva ja niin koukuttava – ja koska kiinnostavia vaihtoehtoja oli edelleen tarjolla.

Kun luen kirjoja, en mieti sitä, mitä ne minulle opettavat tai miten ne minua kehittävät. Sen sijaan koen asioita: tunteita ja tapahtumia. Ja se kokemus, jonka lukemisesta saan, on syy, miksi aina uudestaan palaan kirjojen ääreen. Se on syy, miksi itse haluan kirjoittaa kirjoja.

Meitä ihmisiä liikuttaa paljon enemmän tunteet kuin järki. Siksi hyvässä tarinassa on todella paljon voimaa.

Minä haaveilen siitä, että mahdollisimman moni ihminen voisi löytää kirjat ja niiden synnyttämät kokemukset, lukemisen ilon ja nautinnon. Haaveilen siitä, että lasten- ja nuortenkirjallisuutta voitaisiin arvostaa yhtä arvokkaana kirjallisuutena kuin aikuisten kirjallisuutta. Oikeastaan jopa väitän, että ilman lasten- ja nuortenkirjoja ei olisi myöskään aikuisten kirjoja! Tai aikuisia lukijoita.

Koulu ja kirjasto ovat merkittävässä roolissa lukutaidon kehittämisessä mutta ennen kaikkea lukemisen ilon löytämisessä. Lapsille ja nuorille meidän ei mielestäni tarvitse puhua niinkään lukemisen hyödyistä vaan sen tuomasta kokemuksesta. Vaikka lukeminen on monella tavalla hyödyllistä, nuorten näkökulmasta kyse on viihteestä, ja niin kuuluukin olla. Siksihän me aikuisetkin luemme kirjoja: koska ne viihdyttävät meitä.

Minä olen kasvanut kirjojen keskellä ja lukeminen on meillä kotona ollut osa jokapäiväistä elämää. Rakastan hyviä tarinoita, ja parhaimpien pariin palaan itsekin edelleen yhä uudestaan ja uudestaan. Kuten aiemmin kerroin, kirjat ovat monella tavalla vaikuttaneet elämäni kulkuun ja herättäneet minut uskomaan mahdollisuuksiin, joihin en ehkä ilman kirjoja olisi uskonut. Olen tavoitellut useita tarinoiden minussa synnyttämiä haaveita, ja monet niistä ovat toteutuneetkin.

Hyvät tarinat ovat mielestäni jokaisen ihmisen, etenkin jokaisen lapsen, oikeus.

Kun annat lapselle kirjan, annat hänelle koko maailman."

Hauskaa oli, että kun olin käynyt tämän puheeni pitämässä, niin somessa silmiini sattui Silvia Hosseinin Ylioppilaslehteen kirjoittama essee Kaunokirjallisuus empatian markkinoilla. Siinä Hosseini väittää, että tutkimustulokset lukemisen hyödyistä, kuten empatian kehittymisestä, eivät välttämättä pidä paikkaansa. Itse asiassa Hosseini toivoo, ettei kirjallisuutta edes arvioitaisi mistään hyötynäkökulmasta.

Hossein kirjoittaa: "Jostain syystä kaikista taidemuodoista nimenomaan kirjallisuus alistetaan itsensä kehittämisen välineeksi. Muidenkin taiteen lajien yhteydessä törmää hyötypuheeseen, mutta harvemmin. Musiikillisen ja matemaattisen lahjakkuuden korrelaatio tiedetään, mutta kukaan ei ehdota niiden välille kausaliteettia: musiikin kuuntelu kehittää matemaattisia taitojasi.
– – –
Toivoisin, että taiteeseen liittyvä hyötypuhe lopetettaisiin kokonaan. En siksi, että taide olisi mielestäni hyödytöntä, vaan koska taide ja sen vaikutukset ovat niin monimutkaisia, hienovireisiä ja kerroksellisia, ettei niitä kannata mittailla ja punnita ainakaan kovin arkisilla välineillä."

Hosseinin essee on erittäin mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä, suosittelen lämpimästi sen lukemista.

En ole itse vielä valmis hylkäämään kaikkia kirjallisuuteen liittyviä hyötyväitteitä, mutta Hosseini sai minut pohtimaan asiaa uudesta kulmasta. Mutta ajatteleepa kirjallisuutta sitten hyödyn vai huvin näkökulmasta, sillä ei liene väliä, kunhan se johtaa kirjojen lukemiseen.